Kauneus ja Terveys

Kun bloggaaja Veera Papinoja avasi jääkaappinsa oven koko kansalle, jokin muuttui: "Kukaan ei voi enää satuttaa minua"

Kun bloggaaja Veera Papinoja avasi jääkaappinsa oven koko kansalle, jokin muuttui: "Kukaan ei voi enää satuttaa minua"
Vakava sairastuminen sai matkabloggaaja Veera Papinojan osallistumaan Olet mitä syöt -ohjelmaan ja tekemään julkisen elämäntaparemontin. Pikkuhiljaa hän alkoi katsoa itseään ja menneisyyttään uusin silmin.

Matkabloggaaja Veera Papinoja kuljettaa katsettaan runsaan herkkukattauksen yli. Se ei ole juhlabuffet vaan kooste hänen viikon syömisistään. Sipsejä, sushia, kuohuviiniä. Croissantteja, pastaa, irtokarkkeja.

32-vuotias Veera ei katsele pursuilevaa pöytää yksin vaan hyvinvointilääkäri Pippa Laukan kanssa. Tämä ei ole näkemäänsä tyytyväinen: näillä elintavoilla terveys on vaakalaudalla jo nuorena. Veera on itsevarma tyyppi, mutta nyt yhtäkkiä itkettää.

Ruokavalion paljastaminen on rohkea temppu: hänen elämänmuutoksensa tapahtuu Olet mitä syöt -hyvinvointiohjelmassa, ja lääkärin ripitystä kuuntelevat Veeran lisäksi sadattuhannet televisiokatsojat. Viime kesänä kuvattu jakso nähtiin ruudussa tammikuun lopussa.

Kun Veera avaa jääkaappinsa oven tuntemattomille, jokin muuttuu.

Ajattelin, että kun paljastan heikoimman ja herkimmän osan itsestäni kaikelle kansalle, kukaan ei voi enää satuttaa minua. Jos uskallan tämän, pystyn mihin vain.

Niin myös käy. Veeran peilikuva alkaa kutistua, mutta jokin sisällä kasvaa. Kokemus on voimallinen ja vasta alkua.

Turussa ei tapahdu koulun jälkeen mitään erityisen jännittävää. Teini-ikäisen Veeran kaverit tahtovat viikonloppuisin salaa bilettää ja kokeilla limuviinoja sekä tupakkaa. Arkisin lähdetään norkoilemaan kauppakeskuksen nurkille ja vakoilemaan poikia.

Veera kieltäytyy: hän viihtyy paremmin omissa oloissaan. Kun uusi Aku Ankka on luettu ja välipalasämpylä syöty, Veera hyppää pyörän selkään ja polkee lähitallille. Siellä tiedetään, että Vesa, suomenhevonen, ei suostu kenenkään muun kuin Veeran suitsittavaksi ja sekin, että hän on tavallista lähestyttävämpi hevostyttö.

– Se oli tietoinen juttu. Tallityttökulttuuriin kuului ainakin omassa nuoruudessani paljon kyräilyä ja hierarkiaa. Se tuntui minusta ikävältä, joten päätin olla toisenlainen. Halusin olla kaikille kiva.

Vaikka ratsastus ei vielä 90-luvulla ole varsinainen eliittiharrastus, se maksaa ihan tarpeeksi. Yksinhuoltajaäiti näkee vaivaa ja tekee pitkiä työpäiviä, jotta tytär voi käydä tunneilla.

Äiti on saanut Veeran 17-vuotiaana. Viimeistään koulun vanhempainilloissa Veera tajuaa, että tämä näyttää tatuointeineen, mustine pitkine hiuksineen ja nahka-asuineen erilaiselta kuin muut äidit.

– Välillä se hävetti, vaikka kaverini ihailivat äitiä kuin rokkistaraa. Myöhemmin ymmärsin itsekin, kuinka makea hän on.

Entä isä? Veera on tottunut vastaamaan ytimekkäästi, että sellaista ei ole.

– Tiedän, kuka isäni on, mutta en ole hänen kanssaan tekemisissä. Se ei satuta, koska hän ei ole ollut koskaan kuvioissa. Isän sijaan lasken äidinäidin eli mummini ydinperheeni jäseneksi.

– Ajattelin, että kun paljastan heikoimman ja herkimmän osan itsestäni kaikelle kansalle, kukaan ei voi enää satuttaa minua.

Äiti ja tytär muuttavat monta kertaa, joten Veera joutuu juurtumaan usein uuteen kouluun. Siihen tottuu, mutta jatkuvalla tulokasleimalla on huonot puolensa. Paikka pitää lunastaa aina uudelleen.

– Minua on koulukiusattu mutta ei traumatisoitumiseen saakka.

– Lapset keksivät kiusaamisen aihetta mistä tahansa. Minua kutsuttiin räkänokaksi ja läskiksi, sukunimeenikin puututtiin. Luulin teini-ikäiseksi asti, että Papinoja on ihan kamala nimi, joka on häpeällinen sanoa ääneen.

Vaikka Veera saa uusia kavereita, vain eläinystävien pysyvyyden puolesta ei tarvitse jännittää. Ne eivät tölvi tai juoruile.

– Hevosen kanssa voi rakentaa luottamuksen ilman sanoja. Se on ihmeellistä. Tunsin jo lapsena, miten isoissa eläimissä on lämpöä ja turvaa.

Siksi talli on vuosikausia turvapaikka.

Tarvitsen suuren seikkailun!” Lukiossa Veera huudahtaa ystävilleen ääneen ajatuksen, joka on kuplinut sisällä pitkään. Turku tuntuu puisevalta. Melkein täysi-ikäinen Veera tahtoo maailmalle.

Unelma on iso, sillä hänen perheellään ei ole ollut juuri varaa matkustella. Luokkatovereiden kuvat Teneriffalta ovat näyttäneet utopistisen eksoottisilta. Ihmeellisimmissä turistin olalla on istunut oikea papukaija.

Kaverit kuittaavat Veeran matkahaaveet haihatteluna, mutta tämä tahtoo tosissaan kauas pois. Esteenä on vieläkin raha.

Eräänä iltapäivänä Veera itkee mumminsa luona tulevaisuutta. Mummi kysyy, mitä Veera eniten tahtoisi. Vastaus on välitön: vaihto-oppilaaksi Australiaan.

Mummi hakee seuraavana päivänä pankista 6 000 euron lainan ja Veera pääsee täyttämään hakukaavakkeen. Pian sopiva perhe löytyy, ja Veera pääsee puoleksi vuodeksi Australiaan.

Suuri seikkailu alkaa jo juna-asemalta, jolla Veera odottaa hakijoitaan. Vuoristoista maisemaa värittävät maatilat, ja vanhaa, hiljaista asemaa lämmittää avotakka.

Rakennuksen kylkeen ei ole parkkeerattu autoja vaan hevosia. Veeran vaihto-oppilasvuoden koti löytyy eukalyptusmetsän siimeksestä.

Aitojen laudat sojottavat sinne tänne. Kohde on kaukana luksuksesta. Omalaatuisen hippipariskunnan lisäksi somasti vinksahtanutta tilaa asuttavat seitsemän rescue-koiraa ja milloin siipensä telonut papukaija, milloin auton töytäisemä kenguru.

Keittiön mustatlesket, kookkaat hämähäkit, eivät ole tunkeilijoita vaan perheenjäseniä.

Vaihtarivuoteni ei todellakaan ollut perinteinen.

– En missään vaiheessa tuntenut vaihto-oppilasyhteisöä omakseni. Muiden oli vaikea hyväksyä sitä, että en halunnut juhlia toisten teinien kanssa vaan vietin rauhassa aikaa eläinten parissa.

Veera ratsastaa valkoisella ponilla kukkuloilla. Nappikuulokkeissa soi Somewhere Over The Rainbow, ja kaikki on melkein liian kaunista ollakseen totta.

Australialainen pikkutila on Veeralle yhä rakkain paikka maailmassa. Vaihto-oppilasaikansa jälkeen Veera palaa farmille useaan kertaa töihin ja lomailemaan. Sinne on yhä pakko päästä melkein vuosittain takaisin.

Ratsastusonnettomuus aiheutti Veeralle kovat kivut. – Matkailu oli pitkään pakoilua onnettomuuden aiheuttamista ongelmista, hän myöntää nyt.

Kummallisella pikkutilalla vieraillessaan Veera aloittaa bloggaamisen vuonna 2008. Takana on ratsastusonnettomuus, joka aiheutti selkärankaan murtuman ja oikeaan jalkaan hermovaurion. Kovat kivut vaikeuttavat liikkumista.

– Siitä oli seurauksena masentuminen ja raju lihominen.

Netissä hänestä tulee bloggaaja Veera Bianca. Aluksi tarkoitus on välittää kuulumisia perheelle ja ystäville, mutta herkulliset tarinat ja eksoottiset kuvat alkavat kiinnostaa ventovieraitakin.

Suomeen palattuaan Veera päätyy opiskelemaan puolivahingossa matkailualaa ja tajuaa, että reissaaminen on hänen juttunsa. Sähköpostilaatikkoon alkaa kilahdella yhä tiuhempaan tahtiin yhteistyötarjouksia ja yhteistyökumppaneiden lentolippuja. Blogiharrastuksesta tulee työ.

Veera konsultoi matkailualan yrityksiä ja tekee valokuvauskeikkoja. Blogi palkitaan Suomen parhaana matkablogina, ja kalenteri on täynnä ylellisiä pressimatkoja. Niillä matkatoimittajia ja somevaikuttajia kierrätetään herkuttelemassa, kuvaamassa ja nautiskelemassa. Veera nauttii, mutta lentoihin ja luksukseenkin voi turtua.

– Nyt voin myöntää, että matkailu oli minulle pitkään myös pakoa ratsastusonnettomuuden aiheuttamista ongelmista. Elämä muuttui lentokoneesta toiseen hyppelyksi. Viimeistään vuoden viidestoista pressimatka aiheuttaa kokemusähkyn. Muistan joltakin Hampurin-matkalta vain hotellin superpehmeät lakanat. Mikään muu ei jaksanut enää kiinnostaa.

Totaalipysähdys tapahtuu Balilla keväällä 2019, kun Veera on viettänyt pari viikkoa idyllisellä saarella. Rintaa pistää iltaisin ja henkeä ahdistaa. Lääkärin mukaan Veeralla on keuhkokuume. Hänen kollegansa taas vakuuttaa, että Veera voi siitä huolimatta lentää takaisin Suomeen.

Kun taksi kiihdyttää kentälle, Veerasta tuntuu kuin keuhkot lytistyisivät kasaan ja happi loppuisi. Hän muistaa turvatarkastusjonon ja selkää hiertävän rinkan, tuntia myöhemmin hän on teho-osastolla.

Virus sydämessä, bakteeri keuhkoissa, veritulppa. Balilaiset lääkärit väläyttelevät diagnoosia toisensa perään. Varmaa on vain epävarmuus. Kun Veera kysyy lääkäriltä, kuoleeko hän, tämä vastaa: ”Toivottavasti et.”

Veera tuijottaa sairaalan verhoja ja kelloa, joka näyttää kolmea yli kuutta. Hän miettii, näkeekö samaa kellonaikaa enää huomenna. Yksinäisyys tuntuu musertavalta.

Olo alkaa parantua vasta viikon kuluttua. Lopullinen diagnoosi jää mysteeriksi. Kun paluukoneen renkaat viimein iskeytyvät Helsinki-Vantaan asvalttiin, Veera itkee.

Äiti ja ystävät ovat vastassa ison pehmonallen kanssa, kun Veera työnnetään pyörätuolissa tuloaulaan.

Illalla päässä on uudenlaisia ajatuksia: ”En halua enää koskaan matkustaa. En uskalla enää tehdä työtäni. En halua olla missään yksin.”

Samalla Veera tunnustaa itselleen, että terveys on retuperällä. Balin säikähdys on herätyskello.

Kaalisoppadieetti, Atkins... Veera on ehtinyt testata muotikuurin toisensa perään.

– Minulla on ollut taipumus ortoreksiaan eli pakkomielteiseen haluun syödä terveellisesti. Olen ollut esimerkiksi raakavegaani ja luullut suunnilleen kuolevani, jos syön muuta kuin luomupinaattia. Kun syö päivät pelkkää lehtikaalia, on helppo kehittää rinnalle ahmimishäiriö. Siksi vedin hyperterveellisen ruoan ohella toisinaan pussillisen sipsejä ja viisi donitsia.

Pysyvät ratkaisut löytyivät vasta Olet mitä syöt -ohjelman kautta. Avainsanana on rentous: tavallinen ruoka, jota ei syödä kitsastellen.

Aamupuuron päälle pinotaan ihana cocktail marjoja ja raejuustoa. Lounasomeletti saa kylkeensä hervottoman kokoelman kasviksia, ja välipalaomenaan voi sipaista maapähkinävoita. Veera on oivalluksistaan niin innostunut, että tahtoo jakaa inspiraatiotaan muillekin – myös ammatillisesti.

– Aloitin juuri ravintovalmentajan opinnot, sillä haluan auttaa muita terveellisessä painonpudotuksessa. Haluan jakaa tutkittua tietoa enkä uskomuksia. Moni somevaikuttaja on jakanut minulle aikoinaan jälkimmäisiä.

– Uskon voivani olla hyvä esikuva järkevälle laihduttamiselle. Kehopositiivisuus on hieno ilmiö, mutta vakava ylipaino on aina terveysriski.

Viime kesän jälkeen Veeralta on lähtenyt lähes kolmekymmentä kiloa. Järkevää ruokavaliota tukevat sopivan kuormittava salitreeni ja reippaat kävelyt.

– Oikean jalan ja selän oireilut muistuttavat minua edelleen onnettomuudestani, mutta enää en piiloudu sen taakse ja enkä käytä sitä tekosyynä sille, että en voi mennä salille tai lenkille.

Tavoitteeni ei ole olla laiha, enkä tule koskaan painamaan kuuttakymmentä kiloa. Olen aina isompi ja kurvikkaampi kuin perustyyppi, ja se on täysin ok.

Matkakipinää Veerasta ei saa nitistettyä kokonaan edes koronapandemia.

– Kasvomaskeja näkyy lennoilla jatkossa enemmän, mutta vastuullisuus ja lähimatkailu ovat olleet nousussa jo aiemmin. Enää ei lähdetä kahdellakympillä Ibizalle viikonlopuksi ryyppäämään, ja hyvä niin. Vaikka New Yorkissa olisi kuinka jännittävää, minun ei tarvitse käydä siellä koko ajan. Matkoista saa enemmän irti, kun niitä tekee harvemmin.

Kaikista eniten Veera haaveilee tällä hetkellä asuinkumppanista. Se olisi mieluiten harmaa ja ihanan pörheä.

– Taidan viihtyä sinkkuna liiankin hyvin, mutta minulla olisi vihdoin aikaa omalle koiralle. Kuvittelen meidät lenkkeilemään ja vaeltamaan. Haluan kasvattaa ja kouluttaa omaa koiraa ja tehdä siitä oikean terapiakoiran.

Veeralla on tulevalle kämppikselle nimikin valmiina. Se on tietysti Sydney.

Itkin... ystäväni kuoleman vuosipäivän vuoksi.

Yllätyin... mieleni lujuudesta pandemian aikaan. Viihdyn hyvin itsekseni.

Häpesin... katsoessani vanhoja Instagramvideoitani. Olin niin hukassa itseni kanssa.

Veera Papinoja

Ikä: 32

Ammatti: Bloggaaja (Veera Bianca) ja konsultti

Koulutus: Matkailualan restonomi, valokuvaaja, opiskelee ravintovalmentajaksi.

Asuinpaikka: Helsinki

Perhe: Sinkku

Harrastukset: Kuntosali ja matkailu

Motto: Be fearless in the pursuit of what sets your soul on fire.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 10/2020.

Julkaistu: 31.8.2020
Kommentoi »