Bettina Sågbom-Ek: ”Parasta lohtua surevalle on arkinen läsnäolo ja käytännön apu”

Tie on öisen lumisateen jäljiltä vielä koskematon, mutta oven edessä aukeaa lanattu kävelyväylä. Harmaaseen villapaitaan ja kuluneisiin farkkuihin pukeutunut toimittaja Bettina Sågbom kolaa lunta kotipihallaan Espoossa Bodom-järven lähellä.

”Tännepäin”, hän huikkaa.

Sisällä talossa vastaan tulee kolme innokkaasti tervehtivää koiraa, omat Wilda ja Ester sekä hoidossa oleva pojan vinttikoira Winston. Lemmikit ovat Bettinalle tärkeitä. Hän on tottunut pärjäämään yksin niiden kanssa, sillä aviomies Tomas Ek kuoli keväällä kolme vuotta sitten.

Perheen molemmat pojat ovat jo omillaan. Keittiöstä kuuluu kuitenkin köhimistä, sillä Lee, nuorempi pojista, on äidin luona toipumassa flunssasta. Davy, vanhempi veljeksistä, on avovaimonsa kanssa matkoilla, ja siksi koira on täällä hoidossa.

Bettina komentaa koirat keittiön puolelle. Hän sytyttää kynttilänpätkällä tulen takkaan, lisää muutaman klapin ja kertoo, että perheen vanha kissa kuoli joulun alla.

”Mikki oli kaksikymmentä vuotta vanha macho, ja se piti koiria kurissa. Nyt täällä tuntuu hiukan tyhjältä. Sitä paitsi kaapin takaa kuuluu selvästi rapinaa. Ehkä hiiretkin ovat huomanneet, että kissa on poissa.”

”Halusin jo nuorena toimittajaksi. Eläinlääkärin ammatti olisi ollut toinen vaihtoehto, mutta pääsykokeisiin liittyi niin paljon minulle vaikeita aineita, että se unelma jäi.

Tässä työssä tapaan jatkuvasti uusia ihmisiä ja saan perehtyä moneen eri elämänalueeseen. Yleissivistykseni on aika hyvä, sillä toimittajan erityisosaamista on ottaa asioista selvää. Minua kiinnostaa etenkin luonnontila sekä metsä, eläimet ja kaikki politiikkaan liittyvä.

Ihminen ei välttämättä viisastu vanhetessaan, mutta elämänkokemuksesta on hyötyä. Se auttaa suhteellistamaan asioita ja hahmottamaan kokonaisuuksia. Monista tapahtumista on omakohtaisia muistoja, kuten esimerkiksi edellisestä lamasta.

Olen aina lukenut paljon, etsinyt tietoa, ajatuksia ja viihdettä. Nuorempana pidin kunnia-asiana lukea aloittamani kirja loppuun, eikä olisi tullut mieleenkään lähteä teatterista väliajalla.

Nykyään olen itsekkäämpi kulttuurin kuluttaja. Jos kirja ei vedä, se jää kesken. Jos elokuva ei nappaa, en katso sitä väkisin. Ehkä tämä on armollisuutta itseä kohtaan sekä elämän rajallisuuden hyväksymistä. Miksi tuhlata aikaa turhaan.”

”Käytän työssäni paljon nettiä. Seuraan Twitteriä ja Facebookia ja löydän niistä usein ajankohtaisia keskustelunaiheita ohjelmiini sekä hyviä haastateltavia. Yritän samalla pysytellä maltillisesti kohuista sivussa.

Olen temperamenttinen ja suutun helposti, mutta olen opetellut miettimään ennen kuin reagoin liian kiihkeästi. Ihailen niitä tutkijoita ja joitakin poliitikkojakin, jotka osaavat keskustella somessa ärsyyntymättä ja sovitellen.

Asioita voi lähestyä myös myönteisen kautta, voi vaikka jakaa kiinnostavaa tietoa tuomitsematta toista. Netti on täynnä äksyileviä ihmisiä, joista jotkut tuntuvat suorastaan nauttivan ärsyttämisestä.

Nykypäivän viisautta on olla menemättä mukaan jokaiseen somekohuun ja päivittelyyn. Asioita voi tarkkailla, eikä pidä ärsyyntyä, vaikka ärsytetään.

Pikku myrskyjen kannattaa antaa puhaltaa ohi.”

”Äitiys on parasta mitä minulle on tapahtunut. Minulla on kaksi poikaa, ja se on onnellisen peruuttamatonta.

Avioliittoni poikien brittiläisen isän kanssa päättyi, kun pojat olivat alle kouluikäisiä. Tomaksen kanssa ehdimme olla yhdessä miltei kaksikymmentä vuotta, ja hänestä tuli pojilleni tavallaan toinen isä. Tomas oli heille hyvin rakas ja läheinen.

Olen ollut erittäin huolehtiva ja huolestunut äiti, pelännyt aina, että lapsilleni tapahtuu jotakin. Olen yrittänyt liikaakin varjella heitä kaikelta mahdolliselta, kontrolloinut, pelastanut ja jankuttanut.

Nyt pojat ovat jo lähes kolmikymppisiä ja vähitellen minusta on tullut hiukan rennompi äiti. Molemmilla pojilla on työpaikat, vanhempi viimeistelee opettajanopintojaan ja hän elää avoliitossa. Nuorempi on liikunnanohjaaja.

Olemme poikieni kanssa hyvin läheisiä. Luotan siihen, että he puolestaan auttavat minua, jos esimerkiksi sairastuisin.

Suurin oppini vanhemmuudesta on ollut, että lapsensa puolesta ei voi elää. Jokaisen pitää saada tehdä omat virheensä.

Olen välillä kärsimätön ja ryhdyn yhä järjestelemään asioita heidän puolestaan. Juuri äsken kuopus huomautti, että älä aina fiksaa, voin hoitaa tämän itsekin.”

”En ole lainkaan pelkääjätyyppiä. Voin hyvin olla yksin pimeässä ja syrjäisessä talossa tai avomerellä. Pelkään vain sitä, että läheisilleni tapahtuu jotain tai että itse sairastuisin.

Kolme vuotta sitten alkuvuodesta Tomakselta löytyi kasvain sekä lisämunuaisesta että keuhkoista, eikä häntä voitu leikata ilman tarkkoja tutkimuksia. Meillä on hyvä terveydenhoitojärjestelmä, mutta tuon kevään aikana tajusin, kuinka hankalaa olisi sairastaa, jos asuisi yksin.

Leikkausta odotellessa kivut yltyivät ja Tomas kuihtui kuihtumistaan. Häntä ei otettu sairaalaan, mutta hän ei pärjännyt kotona. Soitin lukemattomia puheluita, varasin aikoja, kuljetin näytteitä ja käänsin jokaisen kiven saadakseni hänet hoitoon.

Kun hän lopulta pääsi sairaalaan, hän ei sieltä enää palannut. Sattumoisin myös pitkään sairastanut äitini kuoli samoihin aikoihin, joten se kevät oli minulle erityisen raskas.

Äitini sai kuolla tutussa hoivakodissa, ja Tomasia hoidettiin sinänsä hyvin. Jälkeenpäin ajatellen toivon, että tilanteen vakavuudesta, kivuliaiden leikkausten hyödyistä ja haitoista sekä kotisairaanhoidon mahdollisuudesta olisi uskallettu keskustella kanssamme hyvissä ajoin etukäteen.

Korona-aika vaikeutti tilannetta, ja moni seikka olisi voinut mennä paremminkin. Olen kuitenkin saanut valtavasti lohtua siitä, että sain olla sekä äitini että mieheni lähellä kuolinhetkellä.”

”Kun kahdeksankymppinen isäni kuoli vuonna 2011 äkillisesti aivoverenvuotoon, Tomas sanoi, että se oli hyvä ja kivuton lähtö vanhalle ihmiselle.

Hän oli sitä mieltä, että kuolema ei ole tragedia sille, joka kuolee, vaan läheisille, ja että tavallaan suru on itsekästä. Minusta ajatus tuntui tylyltä. Kiistelimme aiheesta, vaikka tavallaan ymmärsin häntä.

Kun Tomas itse sairastui, hän ei puhunut kuolemasta. Minäkään en rohjennut ottaa sitä esille, koska toivoimme koko ajan, että leikkaus voisi pelastaa hänet.

Ehkä hän olisi halunnut puhua kuolemasta, mutta hänen päänsä oli viimeisinä aikoina niin sekaisin kipulääkkeistä, että keskustelua olisi ollut vaikea käydä.

Kaipaan häntä yhä joka päivä, mutta yllättäen illat ovat olleet minulle tavallaan helpottavia. Ajattelen, että nyt menen nukkumaan ja olen irti surusta. Yleensä nukun hyvin.

Olen nähnyt jonkin verran unia hänestä, mutta muistan ne aamulla vain harvoin, enkä ole löytänyt niistä mitään enteitä tai viestejä.

Jotkut ajattelevat vainajia esimerkiksi lintuina. Leen kanssa leikittelemme joskus ajatuksella, että Tomas antaa merkkejä itsestään. Eilen ikkunan takana kurkisteli orava ja sanoin Leelle, että mitähän hän yritti sanoa.

Tomaksen äiti oli kuollut muutama vuosi poikaansa aiemmin, ja äidin uurna oli meillä odottamassa sopivaa hetkeä. Tuhka oli tarkoitus sirotella mereen Hangon edustalle, mutta sopiva hetki ei ehtinyt tulla.

Lopulta sirottelimme äidin ja pojan tuhkat samalla kertaa Tomaksen kuoleman jälkeisenä kesänä. Oli tyyni päivä, ja mukana oli Tomaksen poika perheineen, minun molemmat poikani ja veljeni perheineen sekä joitakin ystäviä.

Se oli kaunis ja herkkä tilaisuus. Meri on meille kaikille rakas.”

”Läheisten kuolemat ovat vaikuttaneet lähinnä niin, että huolehdin paljon vähemmän kuin ennen. Elämä on arvaamatonta, joten tulevan murehtiminen on turhaa.

Kuulun kirkkoon, mutta en ole uskovainen. Ulkomailla piipahdan kuitenkin mielelläni kirkkoihin, sillä ne ovat kauniita rakennuksia ja niihin liittyy paljon perinteitä. Sitä voi kutsua pyhyydeksi.

Rauhoittavinta on luonto ja yhteys siihen. Kun kävelen hiljaisessa metsässä tai istun yksin keinuvassa purjeveneen sitloodassa, tunnen olevani tyyni ja osa jotain isompaa.

Ymmärrän, että ajatus kuoleman jälkeisestä elämästä on lohdullinen. En silti pysty uskomaan siihen. Ajattelen pikemminkin niin, että jokainen meistä valvoo ja huolehtii niin paljon elinaikanaan, että olemme ansainneet ikuisen levon.

Pidän kuitenkin yllätyksistä, joten jos rakkaat poisnukkuneet tulevat kuollessa vastaan, yllätyn positiivisesti. Varsinkin jos tapaan myös kuolleet koirani ja kissani.

Olen syntynyt Hangossa, ja meri on aina ollut monella tavoin läheinen asia. Purjehdus tuli elämääni kuitenkin vasta Tomaksen kohtaamisen jälkeen.

Aluksi se oli mielestäni tylsää, ja kyselin jo tunnin päästä, että milloin ollaan perillä. Kaikki muuttui, kun opettelin itse purjehtimaan. Nyt ymmärrän täysin ajatuksen siitä, että purjehtiessa on heti perillä – tärkeintä on matka sinänsä.

Purjehdin mielelläni myös yksin. Kunnioitan merta, ja olen kokenut koviakin paikkoja.

Purjehdimme kerran neljän hengen porukalla Atlantilla Azoreilta Irlantiin, ja olimme avomerellä kymmenen päivää. Reissulla veneemme kaatui kyljelleen, mutta silloinkaan en pelännyt. Hetkittäin olin kyllä levoton, enkä vieläkään haaveile seikkailumatkasta Atlantin yli.”

”Kun erosin poikien isästä, olin vasta kolmikymppinen, elämää oli paljon edessä. Ero tuntui epäonnistumiselta, mutta en kokenut sitä suurena kriisinä. Pojillakin oli edelleen isä, vaikka hän oli fyysisesti kaukana.

Tomasin kuolema oli isompi suru. Häntä ei enää ole, mikä on pakko hyväksyä.

Olen käynyt surukurssin tapaamisissa, jossa on mukana sekä leskiä että läheisensä eron kautta menettäneitä. Olen oppinut, että jokainen suru on erilainen eikä suremiseen ole mitään kaavaa.

Monet korostavat sitä, että surun pitää antaa tulla. Itse ajattelen hiukan päinvastoin. Jos minulle tulee painostava fiilis, yritän työntää surun syrjään katsomalla vaikka television komediasarjoja, viimeisin löytöni on 1970-luvulla tehty Perhe on pahin -sarja.

Ihailen ystävätärtäni, jolla on hyvin peloton asenne. Hän sanoo, että elät vain kerran, etsi itsellesi uusi mies. Hän seurusteli leskeksi jäätyään jonkin aikaa, erosi, ja nyt hän on löytänyt uuden ystävän deittipalvelusta ja vaikuttaa olevan onnellinen.

Ajatus uudesta rakkaudesta ei ole mahdoton, mutta ongelma olen minä itse. Olen tehnyt korona-ajan jälkeenkin paljon etätöitä, ja itse asiassa olen aika erakko.

Käyn hyvin vähän missään, viihdyn yksin ja kammoan kaikkia sivustoja. Kenet minä voisin tavata ja missä?

Sururyhmässä jotkut ovat myös sanoneet, että he eivät pysty asumaan entisessä yhteisessä asunnossa eivätkä halua vainajien tavaroita lähelleen.

Minulla on jalassani Tomasin vanhat farkut, ja käytän hänen kuolleen äitinsä aamutakkia. Täällä on paljon myös omien vanhempieni tavaroita, koko talo on täynnä muistoja, ja juuri siksi viihdyn täällä.

En ole myöskään välittänyt vatvoa tilannettani. Olen jutellut surusta lähinnä vain poikieni kanssa, muiden kanssa vaihdan herkästi puheenaihetta.”

”Mielestäni parasta lohtua surevalle on arkinen läsnäolo ja käytännön apu.

Tomas kuoli koronan aikaan, joten muistojuhlat järjestettiin kesällä ulkona. Tuntui ihanalta, kun ystävät ja naapurit tarjoutuivat auttamaan järjestelyissä, yksi tilasi musiikkia, toinen savusti kalaa. Arvostin kaikkea apua tosi paljon.

Ihmiset auttavat mielellään, ja osaan kyllä ottaa apua vastaan, kun sitä tarjotaan. Avun pyytäminen ei ole aina helppoa, mutta sitäkin olen yrittänyt opetella.

Suruni on muuttunut koko ajan, ja tällä hetkellä voin oikein hyvin. Opettelen hyväksymään tosiasian, että olen itse oma turvani.

Kun oli kahden hengen palkka, taloutta oli huomattavasti helpompi pyörittää. Nuorena tiesin, että voisin aina turvata vanhempiini tiukan paikan tullen.

Nyt asun yksin ja vanhemmatkin ovat kuolleet, joten olen täysin omillani, henkisesti ja taloudellisesti.

Toki voisin asua halvemmin ja purjeveneenkin rahoittamiseen olen kehitellyt ideoita. Hätä keksii keinot.

Olen erittäin käytännöllinen ja melkoisen pärjäävä. Tiedän, että selviän kyllä.”