Voi hyvin

Atte Korhola ei enää pyri eroon ahdistuksesta: ”Olen oppinut, että se parantaa, minkä kohtaa”

Atte Korhola ei enää pyri eroon ahdistuksesta: ”Olen oppinut, että se parantaa, minkä kohtaa”
Professori Atte Korholan elämän palaset ovat loksahtaneet viimein paikoilleen. Hengellisyys on kuulunut hänen elämäänsä aina, ja vihdoin hän myös tuntee olevansa kotonaan ruumiissaan ja mielessään.
Julkaistu: 18.11.2022

Kirjan nimi, Tämä ihmisen luonto, herättää monia mielleyhtymiä. Onko professori Atte Korholan uutuuskirjassa pääpaino sanalla luonto, jonka herra ja hallitsija tai kenties alamainen ihminen on.

Vai onko kyse ihmisen omasta luonteesta ja laadusta, tavasta suhtautua ympäristöönsä, esimerkiksi luontoon. Entä viitataanko nimellä luonnon nykytilaan, saastumiseen tai ihmisen suhtautumisen muutokseen.

Atte Korhola saapuu tapaamiseen ja kertoo katselleensa tulomatkalla tuoretta kirjaansa kirjakaupan hyllyssä.

”Siellä se oli sammal-, lintu- ja kalakirjojen keskellä. Ehkä se tosiaankin sopisi paremmin filosofisempaan tai ihmiskirjojen joukkoon. Yritän kuvata ihmistä osana ympäristöä, ja haluan paitsi saarnata luonnon puolesta myös pohtia ihmismieltä sekä uskoa hyvyyteen.”

Atte sanoo ammentavansa oppinsa paitsi luonnontieteestä myös filosofiasta ja kristinuskon ytimestä.

”Olen ekumeeninen, mutta aika lailla katolisen perinteen kyllästämä. Tienviitoittajiani ovat olleet muun muassa kirkkoisä Augustinus sekä munkki Franciscus Assisilainen. Arvostan toivoa ja optimismia sekä sitä, että ihmisen pitää tehdä työtä ja kilvoitella.”

Hengellisyys liittyy hänellä kiinteästi myös luontoon, kuten oppi-isilläänkin:

”Tähdet ovat sisariani ja aurinko veljeni”, hän siteeraa vanhaa munkkiajatusta. Mitään ristiriitaa kristillisyyden ja luonnontieteiden välillä hän ei näe.

”Pikemminkin ne täydentävät toisiaan. Olen henkeen ja vereen tiedemies, ja saan uskonnosta kannustimen tehdä työtäni. Jesuiitat perustivat ensimmäiset yliopistotkin.”

”Olen ollut väärässä ja vaihtanut mielipidettäni useampaankin kertaan. Isoin asiani on suhtautumiseni ydinvoimaan, jota aikoinaan vastustin. Samoin suhtauduin aiemmin liian kriittisesti ympäristöjärjestöihin”, Atte Korhola sanoo.

Herääminen luonnonvarojen rajallisuuteen

Aten lapsuudenkoti oli uskonnollinen, mutta tärkein arvo minkä hän oppi oli työ, piti pärjätä päivästä toiseen. Isä oli rautateillä töissä ja perhe asui maalaiskylässä Lahden lähellä.

Ensimmäiset viisitoista elinvuottaan Atte asui kodissa, jossa ei ollut puhelinta eikä televisiota ja tarpeet suoritettiin ulkohuussissa. Elämä oli vaatimatonta, mutta mistään ei ollut suoranaisesti puutetta.

”Lapsuuteni oli ajalle tyypillinen, ulkona leikittiin ja kaikkia konnuuksia keksittiin kavereiden kesken. Varhaisteininä elämääni hankaloitti vaikea nokkosihottuma. Osittain sen seurausta oli, että toivoin koko ajan, että olisin joku toinen. Tavallaan hylkäsin itseni. Koulu ei kiinnostanut lainkaan, ja olin lähes hunsvotti, kunnes abiturienttivuonna jotenkin havahduin”, Atte muistelee.

Tuolloin hän sai käsiinsä Rooman klubin raportin luonnonvarojen rajallisuudesta, ja hänessä heräsi palava halu tietää enemmän ja pureutua asioihin pintaa syvemmälle.

Luonnontieteiden lisäksi häntä kiinnostivat erilaiset filosofiat sekä maailmankatsomukset, ja hän toimi myös seurakuntanuorissa.

Lähinnä sydäntä olivat kuitenkin ympäristöasiat, ja niitä hän lähti opiskelemaan Wieniin maatalous- ja metsätieteelliseen yliopistoon. Hän viipyi siellä kolme vuotta ja jatkoi sitten opiskelua Suomessa ja kirjoitti samalla ympäristöaiheista eri lehtiin.

Väitöskirjan tekemisen jälkeen tiede vei mennessään, ja kirjoittelu sekä kantaa ottaminen jäivät vähemmälle. Oman aikansa sai myös perhe, ja vasta vuosituhannen vaihteessa kiinnostus vaikuttamiseen heräsi jälleen.

”Radikalisoiduin uudestaan keski-ikäisenä. Ilmastonmuutos on iso asia, jota olin tutkinut koko ajan, ja halusin puhua siitä myös julkisuudessa.”

”Kun olen viime vuosina oppinut tuntemaan itseäni paremmin, olen lähentynyt myös vanhempieni kanssa. Aiemmin oli monia asioita, joista en voinut kuvitellakaan puhuvani heille.”

Eron jälkeen auttoivat retriitit ja rutiinit

Isoin käänne tapahtui vuoden 2010 paikkeilla, jolloin Atte erosi vaimostaan ja kolmen lapsensa äidistä. Avioero kolmenkymmenen vuoden liitosta oli raskas, mutta sitä seuranneen masennuksen jälkeen tapahtui paljon hyviä asioita.

”Hengellisyys on ollut elämässäni aina, mutta vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana olen tuntenut olevani kotona ruumiissani ja mielessäni.”

Atte sanoo, että hän on harrastanut hengellistä syväluotausta ja tutustunut itseensä. Häntä ovat auttaneet yhtä lailla sielunhoitajan kuin terapeutinkin tuki sekä hiljaisuuden retriitit, työ ja arkiset rutiinit.

”Ajattelen tieteellisen rationaalisesti, enkä suinkaan ole mikään höplästä vedettävä hörhö. Silti uskonto on minulle ensisijaisesti mystiikkaa, se on kuin persoonallinen rakkaussuhde tai salaisuus. Kaikkea ei tarvitsekaan ymmärtää. Niin vain on.”

Atte on toisaalta hyvinkin kriittinen uskontoa kohtaan. Hän on suorastaan allerginen esimerkiksi uskonnolla rahastamiselle ja hengelliselle vallankäytölle.

Yhtä vähän ymmärrystä saa se, että ihmiset lokeroivat toisiaan ja keskittyvät vahtimaan, kuinka oikein tai väärin muut toimivat.

Hänelle uskonto on henkilökohtaista ja yksityistä, jumalan ja ihmisen välinen asia.

”Rukous on minulle lähes yhtä luonnollista kuin hengitys. Välillä rauhallista ja rauhoittavaa, välillä taas huokauksia ja toisinaan kiihkeitä pyyntöjä.”

”Haluan julistaa, että toivoa on ja asioita voidaan kääntää parempaan suuntaan.”

Yksinäisyys ei ole enää vihollinen

Lista on pitkä, kun Atte miettii asioita, joissa hän on muuttunut ihmisenä sekä luonteenpiirteiltään, joita hän on yrittänyt tietoisesti kehittää.

”Olen ollut usein väärässä ja mielipiteeni ovat paitsi vaihtuneet myös kehittyneet ja syventyneet. Toisaalta olen iän myötä hiukan radikalisoitunut ja joissakin asioissa palannut juurilleni.”

Hän aloittaa määrittelemällä sivistyksen. Se ei ole kirjaviisautta, vaan sitä, että tajuaa oman ymmärryksensä rajat.

”Sydämensivistys on sitä, että tietää tietonsa rajallisuuden ja uskaltaa myöntää erehtyneensä. Ehkä olen iän myötä vähän viisastunut. En ole niin jyrkkä ja tuomitseva kuin nuorena, ja olen oppinut aidosti kuuntelemaan muita. Yritän olla vastaanottavainen erilaiselle ajattelulle.”

Isoin muutos on tapahtunut suhteessa yksinäisyyteen. Nuorena opiskelijana Wienissä Atte hortoili paljon yksin, eikä se ollut mitenkään ruusuista aikaa. Myös avioeron jälkeen hän tunsi olevansa yksinäinen ja eksyksissä.

”Vasta viime vuosina olen onnistunut tekemään vihollisesta itselleni ystävän. Olen mennyt tietoisesti yksinäisyyttä kohti, ja oloni on paljon levollisempi kuin nuorena.”

Kun hän on tutustunut itseensä, hän on huomannut olevansa kelpo tyyppi, mukavaa seuraa itselleen.

”Olen oppinut, että se parantaa, minkä kohtaa. Kun en enää pyri eroon ahdistuksen ja pakokauhun tunteesta, niin hengellisyyteni ja koko persoonani on syventynyt voimakkaasti. Nykyisin uskallan kohdata ikävätkin tunteet, otan ne vastaan ja katselen niitä kuin ohikiitäviä laivoja.”

Atte on harjaannuttanut aistejaan, kehittänyt itsensä kanssa elämisen taitoja.

”Huomaan, että aistit avautuvat enemmän, kun niihin keskittyy. Päätän esimerkiksi, että tänään kiinnitän erityistä huomioita ääniin, kuuntelen kaiken oikein tarkkaan. Seuraavana päivänä keskityn hajuihin ja tuoksuihin, sitten esimerkiksi tarkkaan näkemiseen.”

Hän on miettinyt myös ajan suhteellisuutta ja läsnäolon merkitystä.

”Aika on yksi kiehtovimpia käsitteitä. Ainoa tapa on olla tässä ja nyt – läsnä tässä hetkessä. Helposti ihminen karkaa itseltään ja muilta, mieli harhailee siellä täällä, ja kaikki se on omaisten ja läheisten kanssa vietetystä keskittyneestä ajasta pois.”

”Tärkeintä elämässä on kokea rakastavansa aidosti ja olla rakastettu sellaisena kun on.”

Hyvä arki ja pienet asiat

Tärkeintä elämässä on rakkaus. Aten onnellisuutta on edistänyt parantunut itsetuntemus sekä hyvä parisuhde. Uusi vaimo, Marjukka Korhola on rakkain ihminen Aten elämässä.

”Kun menee kohti syvintä itseään, voi mennä myös kohti toista. Kun löytää itsensä, parhaimmillaan kaksi syvyyttä kohtaa toisensa. Se on järisyttävän upeaa.”

Atte kuvailee aiemmin arvostaneensa uuden kokemista sekä kaikkea suurta ja happeningia.

”Nyt tärkeintä on hyvä arki, osaan arvostaa pieniä asioita sekä yhdessä tekemistä. Sitä, että olen läsnä itselleni ja läheisilleni –  haluan aidosti kuunnella toista ja puuhastella yhdessä. Luemme puolisoni kanssa toisillemme ääneen ja vietämme mahdollisuuksien mukaan aamuisin yhteisiä puolen tunnin katolisia rukousmeditaatioita.”

Aten kaksi tytärtä ja poika ovat jo aikuisia ja hänellä on kaksi lapsenlastakin. Suurperheeseen kuuluvat myös bonuslapset, Marjukan kolme aikuista poikaa ja tytär.

”Ja koska lapsilla on kumppanit, niin meitä on yhdessä aikamoinen porukka. Olemme tehneet reissuja erilaisilla kokoonpanoilla ja vuokranneet esimerkiksi yhteisen talon Kreikasta. En tuputa lapsille itseäni ja apuani, mutta meillä on lämpimät ja hyvät välit, viihdymme yhdessä.”

”Se että minusta tuli professori saattoi yllättää ainakin opettajani, sillä kiinnostuin opiskelemisesta vasta lukion viimeisellä luokalla.”

Ulkonäkö voi hämätä

Myös suhde omaan kehoon on muuttunut. Atte on perusterve, vain selkä välillä kipeytyy ja jotain pieniä kremppoja on silloin tällöin.

Geenit ovat hyvät, sillä molemmat vanhemmat ovat yli yhdeksänkymppisiä ja pärjäävät yhä itsenäisesti kotonaan.

Atte täyttää kesällä 65 vuotta, mutta häntä luullaan usein ikäistään nuoremmaksi. Vajaat kymmenen vuotta sitten häneltä kysyttiin USA:n matkalla papereita, epäiltiin, että nuorelta vaikuttava eurooppalainen ei ole täysi-ikäinen.

”Olihan se tavallaan imartelevaa, ja kysyjä nolostui aika lailla, kun kuuli ikäni. Minulla on poikamainen olemus, ja joskus nuorempana jopa kärsin siitä, olisin halunnut tulla otetuksi vakavasti. Olisi pitänyt olla iso, muhkea ja arvokas professori.”

Nykyisin Atte viihtyy omana itsenään, mutta sanoo ymmärtävänsä hyvin, kuinka jotkut naiset ovat joutuneet lokeroiduksi ulkonäkönsä vuoksi.

”Muistan tilanteita, joissa nuorehkon naisen ehdotus on ohitettu jossain kokouksessa, mutta kun joku keski-ikäinen mies on esittänyt saman asian, siihen on tartuttu kiinnostuneesti.”

”Yksi menneiden vuosien suurimmista ongelmista ilmastonmuutoksen torjunnassa on ollut syyllistäminen, se että ihmiset jaetaan pahiksiin ja hyviksiin. Totuus on, että me kaikki olemme osa ongelmaa.”

Ikuisesti tutkija

Atte on aina tehnyt unelmatyötään ja suhtautuu kaikkeen tekemiseensä innostuneesti.

”Nykyinen työni on pitkälti hallinnollista, mutta yritän pitää kynsin hampain kiinni myös tutkimuksesta. Nautin yhteisistä projekteista, sellaisista kuin esimerkiksi Yle Areenassa nähtävä Tuntematon suo -dokumentti. Palkitsevinta on työryhmän ja oppilaitteni menestys.”

Jos terveyttä ja ikää riittää, tekeminen ja tutkiminen ei lopu eläkeikään.

”Suunnitelmia on vaikka kuinka paljon. Ehkä keskityn virkavuosieni jälkeen kirjoittamiseen ja luonnossa liikkumiseen. Olen tehnyt monia pyhiinvaelluksia esimerkiksi Italiassa, Portugalissa ja Jordaniassa, ja haluan tehdä vastakin. Vaeltaminen on palkitsevaa ja rauhoittavaa, on kauniita maisemia ja kaikilla aisteilla elämistä. Olen matkalla ja samalla koko ajan jo perillä.”

Aten ydinsanoma luonnonsuojelussa on, että peli ei ole menetetty.

”Vaikka itsekin olen lietsonut kauhukuvia ympäristön tuhoutumisesta, haluan julistaa ennen kaikkea toivoa. On tärkeää vahvistaa hyviä asioita ja tehdä pieniä ympäristötekoja, esimerkiksi syödä vähemmän lihaa.”

Hänen mielestään on virheellistä luulla, että muutoksen tekemiseen tarvitaan aina suuri määrä ihmisiä.

”Pieni on kaunista, riittää kun osa ihmisistä saadaan mukaan ilmastotalkoisiin. Hyvä tarttuu ja leviää.”

Toisissa ihmisissä Atte sanoo arvostavansa eniten lempeyttä ja aitoa nöyryyttä, sitä että ihminen ei ota itseään liian vakavasti.

”Tärkeintä elämässä on kokea rakastavansa aidosti ja olla rakastettu sellaisena kuin on, omana itsenään.”

Atte Korhola

on professori ja Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisen tiedekunnan yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta vastaava varadekaani. Hänen erityisalaansa on ilmastonmuutos ja sen ekologiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset.

Helsingin keskustassa asuva Atte on naimisissa Marjukka Korholan kanssa, ja hänellä on kolme aikuista lasta sekä kaksi lapsenlasta. Perheeseen kuuluvat myös Marjukan neljä aikuista lasta. Aten kirja Tämä ihmisen luonto (Otava) ilmestyi toukokuussa 2022.

Uskon hyvään. Olen aina ollut optimisti ja uskon hyvän voittoon.

Tiedän olevani joissakin asioissa ehdoton, mutta tiedän tietoni rajallisuuden.

Unelmoin pianon pimputtamisesta. Rakastan musiikkia. Meillä on piano, ja haluaisin oppia soittamaan sitä.

Pelkään, että Putinin jälkeen Venäjällä nousee valtaan – jos enää mahdollista – joku vielä hirveämpi.

Luotan ihmisen kekseliäisyyteen selvitä vaikeimmistakin tilanteista.

Ihmettelen olevaisuuden kauneutta, tarkoituksenmukaisuutta ja joustavuutta.

Iloitsen puolisostani, lapsistani, bonuslapsistani, vanhemmistani ja ystävistäni.

2 kommenttia