Uuden edessä. Anu Vehviläinen pujottelee sujuvasti Eduskuntatalon sokkeloisissa käytävissä ja kertoo, että tänään on vuosittainen ”veteraanipäivä”, entiset kansanedustajat saapuvat parlamenttiin tapaamaan toisiaan sekä nykyisiä päättäjiä.

Anu valittiin ensimmäisen kerran eduskuntaan vuonna 1995. Hän on kampanjoinut kahdeksat vaalit ja tullut valituksi kuusi kertaa, ollut ministerinä kahdeksan vuotta sekä toiminut tällä kaudella eduskunnan puhemiehenä. Hän on innostunut, innostanut, sovitellut ja välillä jyrännytkin sinnikkäästi.

Maltillisella Pohjois-Karjalan luottoedustajalla on koti Joensuussa ja vapaa-ajan asunto Höytiäisen rannalla Kontiolahdella, niitä molempia hän asuu tällä hetkellä yksin. Taloustieteitä opiskeleva poika Tatu ei vähään aikaan edes piipahda äitinsä luona, sillä hän aloitti vuoden alussa opiskelijavaihdon Honolulun yliopistossa.

Anu on varannut iltapäivän tilaisuuteen mukaan joitakin kappaleita tuoretta Anna-Liisa Hämäläisen kirjoittamaa kirjaa, Rouva Puhemies – Anu Vehviläisen elämä ja ura. Kyseessä on 59-vuotiaan poliitikon tähänastisen elämän tilinpäätös, sillä kevään vaaleissa Anu ei enää ole ehdokkaana. Seuraavan veteraanipäivän aikaan hän on entinen kansanedustaja.

”Pohdin päätöstäni koko vaalikauden, ja tämä on nyt tässä. En ole asettumassa ehdolle muissakaan vaaleissa. Minulla ei ole selkeää suunnitelmaa, mutta ajattelen, että haluan edelleen tehdä työtä ja olla hyödyksi yhteiskunnalle.”

Aina itsellinen

”Lapsuuteni loppui heinäkuisena päivänä, kun olin yksitoistavuotias. Kotini oli Leppävirralla Unimäen tilalla, ja tulimme isoveljeni kanssa iltapäivällä kotiin Suonenjoelta mansikan poiminnasta. Huomasin, että kaikki ei ollut hyvin, aamiaisastiat olivat vielä pöydällä, ja pian saimme kuulla, että isä oli kuollut oman käden kautta.

En osannut käsitellä asiaa, mutta isän menetys vaikutti siihen, että tunsin olevani vanhempi kuin ikäiseni. Muutaman vuoden kuluttua hain opiskelemaan Savonlinnan taidelukioon, asuin viikot poissa kotoa ja itsenäistyin varhain.

Pyrin opiskelemaan taidehistoriaa, mutta kun en päässyt, hain Alkio-opistoon, josta en tiennyt ennakkoon mitään.

Opisto oli minulle johdatusta nykyisiin arvoihini, tasa-arvoon, heikompien puolustamiseen ja omatoimisuuteen. Opiskeluaikana toimin kulttuurin parissa, muun muassa katuteatterissa, ja vähitellen päädyin keskustapuolueen nuoriso- ja opiskelijaliikkeeseen.

Yhdessä tekeminen on ollut minulle tärkeää. En ole pyrkinyt kurkiauran kärkeen, mutta olen aina täyttänyt velvollisuuteni, perehtynyt asioihin ja tehnyt mieluummin vähän enemmän kuin vähemmän.”

Anu Vehviläisen yöpöydällä on aina pieni matkaikoni. Sen hän hankki jo vuosia ennen liittymistään ortodoksiseen kirkkoon.

Viisaus on mielenrauhaa

”Yhteistyö on poliittisen toiminnan ydin, ja kaiken perusta on luottamus. Pohjalla on ihmisen luottamus itseensä, varmuus siitä, että tästäkin selviää. Päättäjät ovat saaneet mandaattinsa äänestäjiltä, jotka luottavat heihin, ja myös ihmisten, instituutioiden ja valtioiden suhteet perustuvat luottamukseen.

Viisaus tarkoittaa minulle mielenrauhaa, harkintaa ja muiden kuuntelemista. Pidän myös sanoista sielukkuus ja sivistys. Jälkimmäinen on mielestäni enemmän kuin koulut ja tutkinnot, sydämen sivistystä. Se tarkoittaa elämän ymmärrystä ja henkistä syvyyttä, suurta viisautta.

Takinkäännöstä puhutaan kielteisenä asiana, mutta mielipiteen muuttuminen voi olla myös viisautta uuden tiedon edessä. Itse olen muuttanut näkemykseni ratkaisevasti esimerkiksi suhtautumisessa ydinvoimaan.

Mielestäni elämä ei ole jyrkkiä käännekohtia sinne tai tänne, vaan enemmänkin kuin virta, jonka suuntaa ja vauhtia menetykset ja ilonaiheet muokkaavat.

Usein on vaikea heti ymmärtää, oliko tapahtunut onni vai onnettomuus ja mitä kokemus on opettanut.

Tärkein oppini on ollut, että pitää erotella asiat, joihin voi vaikuttaa sekä ne, joille ei voi mitään. Kaikki energia kannattaa käyttää ensin mainittuihin.”

Eletty kulkee mukana

”Tapasin syksyllä neljä ikäistäni naista, jotka olin tavannut edellisen kerran 40 vuotta sitten ylioppilaspäivämme iltajuhlissa. Yhteistä juteltavaa löytyi heti, ja kollektiivinen muisti toimi.

Kun yksi mainitsi jonkun asian, toiselle tuli heti mieleen jotain lisää, yhdessä muistimme enemmän.

Minulla on aina ollut kohtalainen itsetunto, mutta itsetuntemukseni on kokemusten myötä parantunut. Jokainen on lapsena ja nuorena epävarma, eikä oikein tunne itseään. Nykyään hämmästyn enää harvoin omia reaktioitani ja tunteitani.

Lukeminen on rakkain harrastukseni, ja lukemalla olen oppinut paljon myös itsestäni. Lukiessani taitan yleensä kirjan sivuille hiirenkorvia kiinnostaviin kohtiin. Tiedän, että sieltä löytyy viisas ajatus tai huomio, että juuri noin, onpa hyvin ilmaistu.

Joskus huvittelen tutkimalla kirjahyllyäni ja availen kirjoja taitosten kohdalta. Jälkikäteen en aina heti hoksaa, mikä olikaan ollut hiirenkorvan arvoista.

Elämäni on nyt, lähes kuusikymppisenä huomattavasti tasapainoisempaa ja selkeämpää kuin nuorena, ja samanaikaisesti tunnen, että kaikki eletty kulkee aina mukana. Kirjailija Gertrude Stein on ilmaissut sen näin: ’Sisältä olemme aina samanikäisiä’.”

”Tunsin, että sain kirjoista voimaa ja tukea käsitellä elämän ja kuoleman kysymyksiä”, Anu Vehviläinen kertoo.

Rakkaat perhevuodet

”Vuonna 1995 pääsin ensi kertaa eduskuntaan ja seuraavana vuonna kohtasin tulevan mieheni Timon. Olimme molemmat työtilaisuudessa, hän siviiliasuisena poliisina, minä poliitikkona. Juttelimme, kiinnostuimme, tapasimme uudestaan ja rakastuimme.

Muutimme pian yhteen ja menimme naimisiin pari vuotta myöhemmin. Timolla oli kaksi teini-ikäistä lasta, jotka asuivat äitinsä kanssa mutta olivat meillä viikonloppuisin.

Oman lapseni sain 37-vuotiaana, ja se on ollut suurin ja paras asia. Kaikella oli lapsen myötä entistä isompi merkitys, aloin ymmärtää paremmin sukupolvien ketjua ja elämän tarkoitusta. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin nähdä pienen lapsen luottamus vanhempiinsa ja uuden oppimisen riemu.

Palasin eduskuntatyöhön, kun Tatu oli kahdeksan kuukauden ikäinen. Minulle oli itsestään selvää, että voin yhdistää työn ja perheen, lapsella oli luotettava hoitopaikka ja rakastava isä.

Olimme onnellisia ja Timo tuki uraani, vaikka hän ei ollut keskustan jäsen. Naureskelimme aina, että mahtoiko hän edes äänestää minua.

Edellisissä vaaleissa olin saanut hyvän äänisaaliin, mutta vuonna 2003 putosin eduskunnasta. Pettymys oli suuri, ja tapahtunutta oli aluksi vaikea hyväksyä.

Asiat kuitenkin järjestyivät, löysin töitä, ja jälkeen päin ajatellen oli upeaa, että sain mahdollisuuden olla enemmän mieheni ja pienen poikani kanssa. Oli myös terveellistä tajuta, että mikään ei ole itsestään selvää.

En luopunut politiikasta, vaan satsasin seuraaviin vaaleihin, tulin valituksi ja minusta tuli liikenneministeri. Muistan aina, kun tein lähtöä Helsinkiin ja seitsemänvuotias Tatu evästi: ’Sano sille pääministerille, että antaa sinulle potkut’.”

Tämä ei voi olla totta

”Perheemme elämä pysähtyi marraskuussa vuonna 2011. Timo oli poliisien pikkujouluissa. Hän soitti illalla kahdeksan maissa ja pohti kotiintuloa. Kehotin häntä jäämään, jos juhlissa on kivaa.

Puoli kahdelta yöllä ovikello soi. Heräsin ärtyneenä ja ajattelin, että onko mies unohtanut avaimensa kotiin.

Järkytys oli melkoinen, kun ovella seisoikin kaksi vakavaa miestä, ja sain kuulla, että Timo oli ampunut itsensä virka-aseellaan.

Ensimmäinen ajatus oli, että tämä ei ole totta, näin ei voi tapahtua. Kuolema oli täydellinen yllätys.

Valvoin yön ja kerroin asian aamulla 11-vuotiaalle pojalleni.

Olin tapahtuneen jälkeen sokissa, mutta jostain sain voimia toimia loogisesti. Päätin heti, että kerron tilanteen avoimesti. Kirjoitin tiedotteen mieheni itsemurhasta, pyysin medialta rauhaa meille läheisille ja uppouduin hautajaisjärjestelyihin.”

Arki auttoi jaksamaan

”Minulta kysyttiin, että jäänkö nyt kotiin Tatun luo tai muuttaako hän Helsinkiin.

Eiväthän nämä olleet vaihtoehtoja. Minut oli valittu kansanedustajaksi Pohjois-Karjalasta, enkä tiedä tapausta, että joku olisi pyytänyt eroa eduskunnasta lähiomaisen kuoleman vuoksi. Helsinkiin muuttaminenkaan ei tuntunut järkevältä, sillä kotimme oli Joensuussa.

Ratkaisuksi tuli äitini Sirkka, joka asui kotonamme Joensuussa viikoittain tiistaista perjantaihin, eduskunnan istuntopäivinä. Hän oli Tatun toinen turvallinen aikuinen, ja olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen.

Sain äidiltä myös vertaistukea, ja opin arvostamaan hänen hienotunteisuuttaan. Hän ei kertaakaan sanonut, että noin minäkin tunsin, kun isäsi kuoli, eikä hän esittänyt tietävänsä, miltä minusta tuntui.

Työ auttoi minua osaltaan selviytymisessä. Tukeva yhteisö ja arkiset rutiinit olivat korvaamattoman tärkeitä: iso osa elämässä tuntui olevan ennallaan.

Myös rakas vapaa-ajan asuntomme Höytiäisen rannalla oli rauhoittava turvapaikka. Rakkaat muistot, kaunis maisema ja ympäröivä luonto hellivät sieluani, ja tunsin olevani turvassa.”

”Tie ja matka ovat minulle totta. Ihminen on aina keskeneräinen”, Anu Vehviläinen sanoo.

Elämän arvo kirkastui

”Olen oppinut, että jokainen suru on omanlaisensa eikä surua voi suorittaa. Pitkään suru painoi mieltä raskaana möykkynä ja sitä lisäsi huoli arkisesta selviytymisestä. Enää en voi pyytää puolisolta apua laiturin nostoon tai lapsen huoliin. Kaikesta pitää selviytyä yksin.

Ajattelin elämää päivä kerrallaan: ensin tämä päivä, sitten pärjään huomiseen, ensi viikkoon, ensi vuoteen.

Sain myös terapia-apua ja luin entistä enemmän. Jätin kuitenkin dekkarit tyystin, enkä löytänyt kaikista romaaneistakaan syvyyttä pohdinnoilleni. Yöpöydälleni ilmestyivät muun muassa Eero Huovisen ja Tommy Hellstenin kirjat. Ensin mainitun tärkein neuvo surevan kohtaamiseen on yksinkertainen: tärkeintä on läsnäolo.

Moni asia kirkastui minulle. Fakta on, että kuolema tapahtuu meille kaikille. Toinen tosiasia on, että kuolema on täysi mysteeri.

Suru kirkasti myös elämän ainutkertaisuuden ja arvokkuuden. Päätin parantaa omaa hyvinvointiani, vaalia elämääni ja keskittyä merkityksellisiin asioihin.

Katsoin mitä söin, ulkoilin enemmän, vähensin television katselua sekä olin tarkkana yöunien suhteen.

Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että sain myös todella paljon myötätuntoa eri ihmisiltä, ja tajusin, kuinka tärkeää tuki oli. Arkinen apu ja aito läsnäolo auttavat surevaa enemmän kuin kauniisti muotoillut surulauseet.”

Elämän häilyvä raja

”Yksi surun pitkäaikaisista vaikutuksista on ollut pelko. Eniten olen pelännyt, että läheisilleni tapahtuu jotakin.

Kun palaan perjantaina työviikon jälkeen kotiin Joensuuhun, minulle on tullut tärkeäksi rutiiniksi tarkistaa, että pojalla, äidillä ja veljellä on kaikki hyvin. Kun olen tavoittanut heidät puhelimella, voin hengähtää ja viikonloppu alkaa.

Usein selviytyminen ajatellaan unohtamiseksi ja asioiden jättämiseksi taakse. Minulla suru kulkee aina mukana, se on vain liuennut osaksi identiteettiäni.

Kymmenessä vuodessa suru on myös värittynyt muilla tunteilla, kauneudella, arvostuksella ja lämmöllä. Meillä oli 15 vuotta yhteistä perhe-elämää, muistot säilyvät, ja tiedän, että pojallani on samankaltaisia ajatuksia, vaikka emme enää usein puhukaan näistä asioista.

Minua lohduttaa ortodoksinen ajatus, että kuoleman ja elämän välillä ei ole tiukkaa rajaa. Kuoleman jälkeen tuonilmaisiin siirtyneet elävät meidän muistoissamme. Kun ortodoksi ilmaisee osanottonsa, hän voi sanoa ’ollos iäti muistettu’.”

Matkalla henkisyyteen

”Kävin lapsena pyhäkoulua, mutta perheemme ei ollut uskonnollinen.

Taidelukiossa tutustuin ensi kertaa ikoneihin ja ihastuin niiden kauneuteen. Ortodoksisen uskon kulttuurinen ilmiasu ja traditiot kiehtoivat minua, ja tajusin, että ikonit eivät ole vain kauniita kuvia vaan myös ikkunoita henkisyyteen.

Minulla on ortodoksisia ystäviä, jotka eivät koskaan tuputtaneet minulle uskontoa, mutta jokin siemen minussa oli alkanut itää.

Timon kuoleman jälkeen tein muutaman pikkuretken Valamoon, ja luin ortodoksisuutta käsitteleviä kirjoja. Kolme vuotta sitten kysyin ystävääni ortodoksikummiksi.

Monivuotinen pohdinta kypsyi päätökseksi, aloitin katekumeenin, valmistautumisen kirkkoon liittymiseksi, ja minut liitettiin Joensuun ortodoksiseen seurakuntaan tammikuussa kaksi vuotta sitten.

Nykyisin minulla on kotona ikoniseinä ja sytytän sen eteen kynttilöitä sekä tuohuksia, ja isä Tuomas on siunannut kotini ja isä Ambrosius vapaa-ajan asuntoni.

Elämäni on vakavoitunut jotenkin pysyvällä tavalla. Ortodoksisuus on kiinteä ja kaikkein yksityisin sekä henkilökohtaisin osa elämääni.”

Vahvin niistä on toivo

”Henkiset arvot ovat minulle tärkeämpiä kuin aineelliset, ja olen yrittänyt karsia turhuuden rönsyjä. Sosiaalinen omatuntoni on herkkä, koen, että ihmisen tehtävä on auttaa heikompia. Arvostan tasa-arvoa, rehellisyyttä sekä toisten huomioimista.

Myötätunto, lohtu ja toivo ovat mielestäni sisaruksia, ja toivo on niistä vahvin. Meissä on piileviä voimia, jotka eivät näy silloin, kun asiat ovat hyvin.

Kun auttavat voimat heräävät, olemme kestäviä. Toivo näyttää valon ja tarjoaa mahdollisuuksia uuteen hyvään.

Tällä hetkellä elän yksin mutta tiedän, että ystäväni toivovat minun löytävän uuden kumppanin. Rakastuminen on ihanaa hulluutta, ja uskon, että ihminen voi rakastua monta kertaa elämässään.

Olen kuitenkin hyvin itsellinen ja pärjään mainiosti yksin. Luotan, että kaikki käy hyvin.

En ole miettinyt, mitä teen ensi keväänä, kun eduskuntatyöt loppuvat. Ainakin menen heti Höytiäisen rannalle.

Vuosien mittaan minulle on kertynyt paljon käytännön osaamista. Olen ajatellut opetella lisää miehisiksi miellettyjä taitoja. Taidan ostaa kevyen moottorisahan ja harjoitella käyttämään sitä.”

Anu Vehviläinen

on 59-vuotias Suomen Keskustan kansanedustaja ja filosofian maisteri. Hän on toiminut useita kertoja ministerinä sekä tällä kaudella eduskunnan puhemiehenä. Anu asuu Joensuussa ja hänellä on kesämökki Höytiäisen rannalla Kontiolahdella. Perheeseen kuuluu 22-vuotias poika Tatu. Anu rakastaa lukemista, ja viime vuosina hän on lukenut paljon muun muassa ortodoksista kirjallisuutta. Anna-Liisa Hämäläisen kirja Rouva puhemies – Anu Vehviläisen elämä ja ura (Docendo) ilmestyi vuonna 2022.