Viime vuodet ovat olleet ravisuttavia myös Anu Sinisalolle: ”Uskon, että vastapainoksi kaipaamme kepeyttä ja kuplivaa iloa”

Päättyneiden parisuhteiden jälkeen Anu Sinisalo on ikävöinyt tärkeintä matkakumppaniaan: omaa itseään. Menetykset ovat opettaneet, että elämässä joutuu luopumaan, muttei luovuttamaan.

Elämääsi tulee hankaloittamaan ongelmallinen miessuhde. Näin isoäiti eli ”mama” totesi 15-vuotiaalle Anu Sinisalolle nähtyään asiasta unta.

”En tietenkään tuolloin kuunnellut häntä.”

Mama näki myös raskauden ennen kuin Anu oli ehtinyt edes ajatella moista. Anu oli 18-vuotias, kun hänestä tuli äiti.

Nyt ennalta näkemisen lahja on siirtynyt sukupolvien ketjussa eteenpäin. Anun kohdalla tämä ilmenee unissa.

”Olen pitänyt unipäiväkirjaa yli 30 vuotta. Kirjoitan tärkeät unet muistiin heti aamulla herättyäni tai joskus keskellä yötä.

Unet ovat minulle itsetuntemuksen välineitä. Saan niiden avulla selkeitä viestejä. Ne voivat näyttäytyä kuvien, symboleiden tai lauseiden muodossa.

Unien näkeminen on kausittaista. Joskus näen enemmän unia, toisinaan vähemmän. Tiedän intuitiivisesti, milloin uni sisältää viestin ja milloin se taas on arkista alitajunnan purkua. Joskus kyseenalaistan uneni ja epäröin, pitääkö se oikeasti kirjoittaa muistiin.

Jos uni on merkityksellinen, se ei jätä minua rauhaan, ennen kuin se on tallessa vihkoni sivuilla.

Joskus minulle näytetään etukäteen tulevaisuudessa tapahtuvia asioita, toisinaan unet taas kertovat jotain yleistä ihmisenä olemisesta. Olen saanut unien kautta myös viestejä toisille. Joskus ne ovat olleet lohdun sanoja tai terveisiä rajan taa siirtyneiltä.”

”Henkisyys on minulle arkinen asia. Omalta osaltani haluaisin poistaa sen stigmaa ja turhaa mystifiointia. Tietynlainen herkkyys on yhtä luonnollinen osa minua kuin vihreät silmät.

Hassuttelu, hupsuttelu ja huumori kuuluvat jokaiseen päivääni. Ilo auttaa jaksamaan silloin, kun tuntuu siltä, että lyijypainot vetävät minua maan ytimeen.

Ajoin hiljattain näytelmän harjoituksista Hämeenlinnasta Helsinkiin. Soitin matkalta ystävälleni. Olimme molemmat rättiväsyneitä ja repesimme nauramaan ihan järjettömille asioille. Se virkisti kummasti.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on työ, joka tuo paljon iloa elämääni. Monesti treeneissä ja esityksissä on hauskaa. Vaikka on kuinka hektistä, huumori ei saa hävitä. Se on myös tärkeä työkalu.

Olen mukana Hämeenlinnan Teatterissa helmikuun alussa ensi-iltaan tulevassa Dreamteam-näytelmässä, joka on huumorilla höystettyä draamaa. Vaihteeksi on kiva tehdä jotain kepeämpää, jolloin minun ei tarvitse lähteä hakemaan rooliin aineksia mieleni pimeimmistä sopukoista.

Ilon lisäksi kaikki muutkin tunteet ovat työssäni tervetulleita. Näyttelen Aleksanterin teatterissa Helsingissä kollegoideni Miitta Sorvalin ja Sanna Stellanin kanssa Kaikki ystäväni -näytelmässä.

Ennen jokaista esitystä kohtaamme toisemme takahuoneessa ja kerromme päivän mielentilan. On hyvä tietää, minkälaisista tunnelmista kollega kipuaa lavalle.

Viime vuodet ovat olleet ravisuttavia monille niin globaalilla kuin henkilökohtaisella tasolla, minullekin. Uskon, että vastapainoksi kaipaamme kepeyttä ja kuplivaa iloa.”

”Olen saanut kokea kolme suurta rakkautta. Parisuhteiden päättymiset ovat olleet elämäni kovimpia kasvunpaikkoja. Jokaisen suhteen jälkeen minusta on tuntunut siltä, kuin olisin kadottanut itseni. Olen joutunut kysymään itseltäni, miksi näin käy kerta toisensa jälkeen.

Viimeisimmästä erostani tulee kuluneeksi pian viisi vuotta. Voisi kuvitella, että iän myötä asioiden prosessointi nopeutuu ja helpottuu.

Minulle on käynyt juuri päinvastoin. Ensin identiteettini pirstaloituu. Sen jälkeen lähden hiljalleen keräämään paloja ja kasaamaan niitä yhteen.

Tein pitkän matkan itseeni. Jossain vaiheessa sen varrella tajusin, että minulla oli ollut ikävä elämäni tärkeintä matkakumppania, minua.

Rakentaessani identiteettiäni uudelleen jouduin katsomaan kerta toisensa jälkeen peiliin. Se on työlästä ja epämukavaa. Olisi helpompaa syyttää toista kaikesta.”

”Matka itseeni ei ollut mikään huviretki. Jouduin tutustumaan sellaisiin puoliini, joista en pitänyt lainkaan. Niistä ei ole edelleenkään tullut sydänystäviäni, mutta pystymme nykyään istumaan samassa pöydässä.

Apua pohdintoihin olen saanut keskustelemalla ystävien ja toisinaan ammattilaistenkin kanssa.

Olen hyvä kuuntelija, mutta omista asioistani avautumista olen joutunut opettelemaan.

Kaikilla meillä on mielemme pimeissä komeroissa omat häpeän pelkomme ja huonon itsetunnon hetkemme.

Elämänkokemuksien jakaminen kannattaa. Siitä saa perspektiiviä ja tuntuu siltä, kuin virkistävä tuuli puhaltaisi ajatuksiini.

Matka minuun oli mutkikas, mutta se kannatti. Nyt minusta tuntuu, että tunnen taas hieman paremmin valoni ja varjoni.

Menetykset ovat opettaneet, että elämässä joutuu luopumaan, muttei luovuttamaan.”

”Olen lavalla. Valot loistavat kirkkaina kasvoilleni. Yhtäkkiä tapahtuu jotain maagista: yleisön kanssa syttyy vuorovaikutus. Tupa on täynnä ihmisiä, ja tunnen, että olemme kaikki yhtä. Kokemus on suorastaan addiktoiva.

Rakastan työtäni. Näyttelijän ammatti on niin iso osa identiteettiäni, että minun olisi vaikeaa kuvitella elämääni ilman sitä. En haaveile eläkepäivistä, vaan ne pelottavat.

Stressaan jo etukäteen sitä, mitä tapahtuu sitten, kun työtä ei joskus enää ole. Olen saanut tehdä unelmauraani kohta 30 vuotta. Joka tuotannon kohdalla käy mielessä, että onko tämä viimeinen, johon minua pyydetään mukaan.

Näyttelemisestä luopuminen tarkoittaisi jostain hyvin merkityksellisestä asiasta irti päästämistä. Työ on ollut minulle myös pelastusrengas kriisikohdissa, sillä näytellessä on oltava täydellisesti läsnä. Silloin ei voi pyöritellä mielessä omia asioitaan.

Olen saanut harjoitella ’minieläköitymisiä’ silloin, kun työrintamalla on ollut hiljaisempaa. Ajattelen, että luovan työn tekijälle tekee hyvääkin välillä hellittää ja levätä. Lepoon on tosin vaikea antautua täysillä, jos samaan aika on huoli taloudellisesta tilanteesta.

Freelancerina työskentely on koulinut kontrollinhaluista luonnettani. Olen oppinut sietämään epävarmuutta ja luottamaan siihen, että elämä kantaa.”

”Rutiinit ovat minulle tärkeitä. Koska näyttelijän työ on niin levotonta ja alati muuttuvaa, tarvitsen pysyviä tukipilareita arkeeni. Lempirutiinejani ovat aamukahvi ja kävelylenkki luonnossa kotini lähistöllä.

Opettelen myös säännöllisesti uusia rutiineja, joiden avulla pidän huolta itsestäni.

Äitini on sanonut, että nälkäinen koira juoksee paremmin, mutta tämä ei pidä minun kohdallani paikkaansa. Voin parhaiten, kun pidän verensokerini tasaisena syömällä säännöllisesti.

Saatan asua viikkojakin hotellissa treenien tai kuvausten takia. Jos olen pidemmän aikaa poissa kotoa, pakkaan mukaani lähes muuttokuormallisen.

Olen loihtinut kodin tunnelmaa hotellihuoneeseen muun muassa omalla sängynpeitolla ja koristetyynyilläni. Värit ja estetiikka ovat minulle tärkeitä juttuja.

Matkalaukussani kulkee aina myös pieni Valamon luostarista ostamani puinen ikoni. Asetan sen hotellihuoneeni yöpöydälle.”

”Tämän vuoden haasteenani on opetella tylsistymisen taito. Tylsistyminen on pysähtymisen pikkuserkku. Se tarkoittaa sitä, että antaudun tyhjyydelle. Olen läsnä vailla tekemistä tai suorittamista.

Tyhjyydessä oleminen on minulle vaikeaa, sillä joudun taistelemaan impulssejani vastaan. Aivoni syöttäisivät minulle jatkuvasti virikkeitä ja ratkaistavia asioita.

Olen luonteeltani sellainen, että suunnittelen mielessäni jo uutta, vaikka olisinkin näennäisesti aloillani. Minulla on myös taipumusta yliajatteluun. Yritän päästä siitäkin eroon tylsistymällä säännöllisesti.

Meditoin aina välillä. Se ei tarkoita minulle paikallaan istumista, vaan voin meditoida myös arjen askareiden lomassa. Parhaiten pääsen meditatiiviseen tilaan kävelylenkillä luonnossa.

Kotini Helsingin Keskuspuiston laitamilla on turvapaikkani. Siellä saan rauhoittua ja olla juuri se, kuka olen. Olen aina tarvinnut paljon omaa tilaa, silloinkin, kun olen asunut kumppanin kanssa.

Iän myötä olen alkanut entistä enemmän varjella omaa rauhaani. Olen tarkka siitä, kenet päästän luokseni. Haluan, että kotini energiat säilyvät levollisina.

Elämässäni on ollut myös toisenlaisia vaiheita. Joskus oveni olivat avoinna, ja ihmisiä kävi jatkuvasti kylässä. Sekin oli ihanaa.

Pinja-koirani kuoli vuosi sitten. Sen takia kotini tuntuu edelleen tyhjältä. Tunnen olevani tuuliajolla ilman rutiineja tuonutta rakasta perheenjäsentäni.”

”Vaikka heräänkin lähes aina hyväntuulisena, aamuni eivät ole samoja kuin ennen. Pinja piti hassutteluillaan huolen siitä, että sain nauraa heti silmät avattuani.

Voi olla, että jossain vaiheessa minulla on uusi koira. Vielä aika ei kuitenkaan ole kypsä. Aivan kuten ihmissuhteissanikin, myös koirien kanssa luovun hitaasti.

En ota uutta lemmikkiä ’laastarisuhteekseni’, vaan haluan olla valmis sitoutumaan. Tahdon myös päästä irti tietyistä toimintamalleistani, kuten ylihuolehtivaisuudesta, ennen kuin uusi persoona tulee taloon.

Kodin ja koiran lisäksi turvaa minulle tuovat läheiset. Minulla on muutamia luottoystäviä, joiden puoleen voin kääntyä vaikka keskellä yötä. Olemme sopineet hätäkoodista. Se lähetetään, kun kaipaa välitöntä apua tai kuuntelevaa korvaa.

Tiedän, että turva ei tule ulkopuolelta – ihmisen on löydettävä se itsestään. Silti me kaikki tarvitsemme toisiamme. Poikkeusajat ovat vain korostaneet läheisten merkitystä. Ilman ystäviäni en olisi mitään.”