Kirjailija Anneli Kantoa ihmetyttää edelleen Rottien pyhimys -teoksen menestys. Että miksi juuri siitä kirjasta tuli niin ylivoimainen yleisön suosikki. Hän oli kirjoittanut sitä ennen neljä historiallista romaania. Niitä luettiin, palkittiin ja dramatisoitiin näytelmiksi.
Rottien pyhimys räjäytti kuitenkin potin. Vuonna 2021 ilmestynyt tarina kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon seinämaalausten synnystä 1500-luvulla. Kirjan päähenkilöksi kohoaa köyhä orpotyttö Pelliina.
”Kirjan maalareihin olen sijoittanut omaa kokemustani luovasta työstä. Elämän kolhut antavat syvyyttä taiteelliselle tekemiselle. Olin kuitenkin kirjoittaessani sitä mieltä, että tästä tulee pienen lukijajoukon kirja. Lukijat pääsivät yllättämään”, hän naurahtaa.
Toimittajana ja käsikirjoittajana työskennellyt Anneli julkaisi esikoisromaaninsa aika myöhään, vasta 57-vuotiaana. Sen jälkeen kirjoja on tullut tiuhaan tahtiin niin lapsille kuin aikuisillekin.
Niukka lapsuus
”Lapsuuteni Tampereella ei ollut huono. Elämä oli meillä niukkaa, mutta niin se oli lähes kaikilla muillakin 1950-luvulla. Äitini oli pienipalkkainen kansakoulun opettaja, ja isäni työskenteli Tampereen Lokomon tehtaalla senkkamiehenä eli raudan sulattajana.
Lapsuudesta tulee mieleeni talvinen päivä luistelukentällä. Luistelin ruuvareilla eli monoilla, joihin oli kiinnitetty ruuveilla luistinten terät. Eräällä tytöllä oli hienot kaunoluistimet ja samettinen, sininen ja turkiksilla reunustettu luistelupuku. Yhdistelmä oli minusta silloin hienouden huippu.
Meitä lapsia oli kaksi, minä ja veljeni. Niukkuuden lisäksi isoin ero nykyaikaan oli lapsen asemassa, sillä heitä ei huomioitu kuten nykyään. He pyörivät aikuisten jaloissa.
Lapsen elämää ei arvostettu, koska meitä oli niin paljon. Me kuuluimme sodanjälkeisiin suuriin ikäluokkiin.
Kävin Tampereen yhteislyseota, ja muistan keskikoulun ilottomana aikana, sillä koulu oli autoritäärinen ja muodollinen. Vaihdoin onneksi Normaalilyseoon, joka oli tunnelmaltaan toisenlainen, moderni ja vapaamielinen.”
Kiehtova historia
”Halusin toimittajaksi ja ainoa paikka, jossa alalle pystyi opiskelemaan, oli Tampereen yliopisto. Innokkaasti odottamani vapaus, muutto pois kotoa ja yksin asuminen eivät siis toteutuneetkaan. Jouduin ottamaan opintolainaa, joten minun oli jäätävä vanhempieni luokse asumaan.
Tuntui, etten päässyt lapsen elämästä eteenpäin.
1960-luvun loppupuoli oli kiihkeää aikaa opiskelijapolitiikassa. Eri ryhmien välillä oli suuri poliittinen vihamielisyys. Kotini oli ollut täysin epäpoliittinen.
Maailman isot tapahtumat, kuten Vietnamin sota ja Chilen sotilasjuntan vallankaappaus 1973, saivat minut kääntymään kallelleni vasempaan päin. Siellä olen edelleen.
Valmistuin toimittajaksi. Se oli minusta ihanaa työtä. Työskentelin niin sanoma- kuin aikakauslehdissäkin ja olin muun muassa Uusi Nainen -lehden päätoimittaja.
Vuonna 1996 jättäydyin pois vakituisesta päivätyöstä ja ryhdyin kirjailijaksi ja käsikirjoittajaksi. Esikoisromaanini oli 1600-luvulle sijoittuva Piru, kreivi, noita ja näyttelijä. Pidin historiasta jo kouluaikana.
Minua harmitti, etten koulussa saanut yleiskuvaa historian kehityksestä. Tuntui, että oppiaineisto tulvi pelkkiä vuosilukuja. Myöhemmällä iällä olen halunnut paneutua historian isoihin kehityslinjoihin.
Historian kiehtovuus piilee siinä, että menneisyyteen mahtuu runsaasti jännittäviä tarinoita, jotka ovat kaiken lisäksi totta. Asiat ovat tapahtuneet oikeasti ja ihmiset, joille ne ovat tapahtuneet, olivat aika lailla samanlaisia kuin me. Ihminen toiveineen, pelkoineen ja luonteenpiirteineen ei ole satojen vuosien aikana paljonkaan muuttunut.
Kun mietin historian kertomusten lisäksi vaikkapa Vanhan testamentin tarinoita, olen huomannut, että myös niissä riittää ammennettavaa. Draamaa ja jännitystä on tarjolla yllin kyllin.”
Laman kokemus
”1990-luvun laman aikaan jouduin siirtymään kuukausipalkkaisesta työstä freelanceriksi. Samoihin aikoihin erosin avomiehestäni.
Päätin muuttaa Tampereelle heti, kun saan Helsingin-kotini myytyä. En kuitenkaan löytänyt Tampereelta sopivaa asuntoa. Etsin vuoden ajan, ennen kuin löysin mieleiseni omakotitalon, joka on edelleen kotini.
Asuin sen vuoden vanhempieni luona neljävuotiaan Antti-poikani kanssa. Sain vanhemmiltani paljon apua lapsenhoidossa ja käytännön asioissa. Se oli kuitenkin melkoinen elämänmuutos ja pitkältä tuntuva vuosi.
En ollut laman tuomassa kaaoksessa ainoa, jolta elämältä putosi hetkeksi pohja pois. Se oli meidän yhteinen sukupolvikokemuksemme, joka koski koko yhteiskuntaa.
Osa menetti kotinsa, toiset jäivät kahden asunnon loukkuun. Jotkut ajautuivat konkurssiin ja monet tekivät epätoivoisia tekoja. Ihmiset joutuivat velkoihin, joita eivät ikinä pystyisi maksamaan, ja kaikenlaisia vääryyksiä tehtiin valtavasti.
Se aika näkyy edelleen useissa 1990-luvulla lapsuutensa eläneissä.
Muistan vieläkin, miltä Tampereen pääkatu, Hämeenkatu, näytti. Se oli täynnä kirpputoreja, olutkapakoita ja seksibaareja.
Seuraava taistelumme, pandemia-aika, on hoitunut oikeudenmukaisemmin. Tämä on ollut reilusti tasapuolinen, iskenyt niin köyhiin kuin rikkaisiinkin.”
Ero oli hyvä valinta
”Olen ollut kahdesti pitkässä avoliitossa. En koskaan ole halunnut mennä naimisiin. Ehkä se johtuu siitä, että näin niin paljon onnettomia pariskuntia lapsuudessani. Oli raskauden aiheuttamia pakkoavioliittoja ja sota-aikana hätäisesti solmittuja liittoja, joissa sinniteltiin hammasta purren.
Avioero oli niin suuri häpeä vielä 1950- ja 60-luvuilla. Eronneita ihmisiä, etenkin naisia, pidettiin epäonnistuneina ja moraaliltaan epäilyttävinä. Hehän saattoivat kalastella muiden naisten aviomiehiä!
En pidä huonona sitä, että avioerot ovat yleistyneet.
Avoliittojeni päättyminen oli suuri suru. Jälkeenpäin ajatellen hankalaksi käyneestä parisuhteesta irtoaminen oli minulle kuitenkin hyväksi ja teki elämäni helpommaksi.
Minulla on kaksi lasta, Antti on nyt 32-vuotias ja Jenna 26-vuotias. Minulla ei ole lastenlapsia.”
Suru äidin kohtalosta
”Elämäni vaikein aika kesti viisi vuotta. Niin kauan äitini sairasti muistisairautta, ja sinä aikana en nähnyt pienintäkään valonpilkahdusta tulevaisuudesta.
Ärsyynnyn siitä, miten leperrellen muistisairaudesta saatetaan puhua. Siitä taas puhutaan vähemmän, miten kauan sairaus voi kestää ja kuinka täydellistä toivottomuutta lähiomainen joutuu tuntemaan.
Äitini oli minulle hyvin rakas. Hän oli ollut teräväpäinen, terve ja virkeä. Diagnoosi oli meille molemmille järkyttävä isku.
Äiti sairastui 85-vuotiaana, ja tauti eteni jo parin vuoden sisällä pitkälle. Hänen hoitamisensa oli raskasta. Ainoa oma aikani oli iltaisin minuutti ennen nukahtamista. Selviydyin päivä kerrallaan. Poikani opiskeli, mutta tyttäreni asui silloin vielä kotona.
Kun äiti sai hoitopaikan, taakkani käytännön asioiden hoitamisen suhteen keveni hieman. Suru piti pintansa, eikä kärsimys jalostanut minua millään tavalla.
Äidin kuoltua sain valmiiksi kirjan nimeltä Pala palalta pois. Kerroin siinä Alzheimer-potilaiden ja heidän omaistensa kokemuksista.
Kirjoittamisprosessi auttoi minua toipumaan. Aloitin myös Pyöveli-romaanin kirjoittamisen. Kerroin siinä ihmisestä, joka oli kauheassa ammatissa ja joka oli äärettömän yksinäinen. Se yksinäisyys ja suru, jota siinä kuvailen, oli minunkin kokemukseni. Juuri niin yksinäiseksi tunsin itseni äidin sairauden aikana. Se on minulle läheinen teos.”
Muutuin kovemmaksi
”Ne vuodet muuttivat minut. Jos vertaan itseäni esimerkiksi nelikymppiseen Anneliin, olin silloin huomattavasti toiveikkaampi ja pehmeämpi kuin nyt.
Oivalsin äidin sairastamisesta ja kuolemasta, miten kamalia ihmisen viimeiset vuodet voivat olla. Näiden kokemusten jälkeen monet toiveikkaat harhaluuloni ovat karisseet.
Koen, että olen tullut jollakin tavoin kovemmaksi. En ole katkeroitunut, mutta aika omaishoitajana jätti pysyvät jäljet.
Tuskin koskaan pääsen irti siitä surusta, että mukavan äitini viimeiset vuodet olivat niin kauheita. Eikä yhteiskunnastakaan löytynyt lempeyttä kuoleman jälkeen.
Kaiken sen kuormituksen keskellä oli hoidettava kuolemaan liittyvä byrokratia ja järjestettävä hautajaiset. Hoitokoti vaati tyhjentämään äidin huoneen viikon sisällä, seuraava potilas odotti jonossa.
Päätin äidin sairauden aikana, että jos itse sairastun samaan tautiin, lasteni ei tarvitse huolehtia minusta. Olen sanonut, että eläkää elämäänne, en halua kiusata teitä sairaudellani.
Vanhenemiseen liittyy niin paljon menetyksiä, että sitä ei kestäisi ilman elämänkokemusta. Olen tullut siihen ikään, että ympärilläni on paljon lähtijöitä: ystäviä ja sukulaisia.
Lähetän mielelläni joulukortteja. Siihenkin on alkanut liittyä menetyksen tunteita, kun osoitekirjaan joutuu vetämään viivoja tuttujen nimien yli.
Olen kiitollinen, ettei itselläni ole toistaiseksi todettu mitään vakavaa sairautta. Hiukseni ovat harmaantuneet. Odotan kutsua isoon hammasremonttiin, mutta muuten olen selvinnyt vielä aika helpolla ikääntymisestäni.
Nykyiset kuusi- ja seitsemänkymppiset ovat terveempiä ja koulutetumpia kuin samanikäiset ihmiset vielä parikymmentä vuotta sitten. Silti asenteet ovat entiset. Meitä pidetään tietämättöminä.
Sen havaitsen vaikkapa terveyskeskuksessa, kun lääkäri hitaasti ja kovalla äänellä tiedustelee vointiani ja antaa itsestäänselviä neuvoja.
Sisuunnun siitäkin, että ikäpolveani syyllistetään. Välillä tuntuu siltä, että kaikki vääryydet ovat suurten ikäluokkien vika. Olisi hyvä muistaa, millaisia ponnisteluja nämä ikäluokat ovat tehneet Suomen hyvinvointia rakentaessaan.
Nyt olemmekin taakka ja kestävyysvaje, josta pitäisi nopeasti päästä eroon.”
Iloa työstä ja ystävistä
”Saan kirjoittamisesta suurta iloa ja voimaa. Lapseni välillä vihjailevat, että voisin jo vähän hellittää. Vastaan heille, että jos läppärin ääreen nyykähdän, kuolen onnellisena. Olen kirjoittaessani niin tyytyväinen.
Minulla on syntymässä saatu erityslahja, josta olen todella kiitollinen. Olen erinomainen nukkuja. Nukun hyvin ja pitkään, jopa päiväunetkin maistuvat.
Olen kiitollinen lapsistani. He ovat erityinen voimanlähteeni. Iloitsen siitä, että meillä on hyvät ja luottavaiset välit.
Suurta iloa tuottaa myös pieni musta olento, 14-vuotias Tinke-kissa. Uskon, että eri lajien välillä on selkeää kommunikaatiota. Eläimet ymmärtävät meitä ja me niitä. Tinken kanssa se onnistuu hyvin.
Ystävätkin ovat tärkeä osa elämääni. Minulla on hyviä naispuolisia ystäviä, ja on matkan varrella toki ollut muutama miespuolinenkin hyvä ystävä.
Ystävyyssuhteet ovat paljon pitempiaikaisia ja lujempia kuin romanttiset suhteet. Käyn ystävien kanssa leivoskahveilla, teatterissa tai elokuvissa. Samalla tulee puiduksi hyvät ja huonot kuulumiset.
Kuulun myös entisten naistoimittajien porukkaan. Olemme kokoontuneet parinkymmenen vuoden ajan kerran kuussa. Jäljellä on vielä kuusi ystävystä.
Tapaamisissa jokainen kertoo ensin, mitä hänelle kuuluu. Kierros käydään läpi niin, ettei kukaan saa keskeyttää kuulumistensa kertojaa.
Se on hämmästyttävän helpottavaa ja uutta energiaa antavaa.
En harrasta puhelinkeskusteluja kavereideni kanssa niin, että soittaisin kertoakseni iloista tai suruista. Äitini oli ainoa, jonka kanssa puhuin pitkiä puheluita. Eihän kukaan ole minusta niin kiinnostunut kuin hän oli. Olen sen luontoinen, että surujen tullessa nuolen haavani yksin.”
Elämän tarkoitus
”Jos minulta kysytään, mikä on elämän tarkoitus, vastaukseni on valmiina. Se on elämässä ponnistelu. Vaikeudet ja huoli elannosta pitävät ihmisen toiminnassa.
Elämän tarkoitukseen liittyy myös se, että meidän on elettävä ihmisiksi. Lapsia ja ympäristöä on kohdeltava hyvin, eli pitää hyvää huolta niin jälkikasvusta kuin planeetastakin.
Välillä pelkään, että muistisairaus osuu myös minun kohdalleni. Onhan se vienyt jo äitini ja tätini. Kuolema ei sen sijaan pelota. Luonnonlaki tarkoittaa syntymistä, elämistä ja lopulta kuolemista. Toki, jos saisin vakavan diagnoosin, en tiedä pystyisinkö ottamaan sen rauhallisin mielin vastaan.
Ikääntymiseen liittyy haikeutta. Joskus huomaan pohtivani, että minulla on mahdollisesti – hyvällä tuurilla – enintään kymmenen vuotta työvuosia jäljellä.
Ukrainan sota synkistää mielialaani. Joka päivä ajattelen, miten kylmä siellä on. Miehet kärsivät rintamalla, naiset ja lapset kotona. Ukrainalaiset ovat niin lähellä. Heihin on helppo samastua.
Toisaalta käy sääliksi myös venäläisiä nuorukaisia, jotka ovat täysin ymmällään ja tietämättömiä koko sodasta, ja silti heitä ajetaan sinne tykinruoaksi.
Pelottaa, jos sota jatkuu pitkään.
Vaikka vanhenemisessa on huonot puolensa ja huomaan, että nivelien tai joustavuuden ’parasta ennen’ -päiväys on aikoja sitten mennyt, olen kuitenkin elämääni tyytyväinen.
Elämää on edessä edelleen. Pääni toimii, ja omilla jaloillani kuljen minne haluan. Ystävät ja kollegat ovat ilo ja toimivat vertaistukena.
Vanhat ystävät ovat kullanarvoisia. Tällaisia vuosikymmeniä kestäviä suhteita minulle ei enää synny. Siksi on viisasta vaalia vanhoja ystävyyssuhteita.”
Anneli Kanto
on tamperelainen kirjailija, käsikirjoittaja ja toimittaja. Hän on tehnyt romaaneja, lastenkirjoja, näytelmiä ja käsikirjoituksia. Anneli on palkittu useita kertoja tuotannostaan, viime vuonna hän sai Kiitos kirjasta -mitalin teoksestaan Rottien pyhimys (Gummerus 2021). Hänellä on kaksi lasta, Antti ja Jenna.
