Anne Mattila oli ankara ja armoton itseään kohtaan: ”Piiskasin itseäni liikkumaan, vaikka olin väsynyt”

Pienen vilja-aitan hirsiseinät olivat tummanpuhuvat. Anne Mattila seisoi lapsuusmaisemissa Karviassa myytävänä olleessa rakennuksessa vuonna 2013.

Yhtäkkiä hän näki näyn. Siinä hirsiseinillä riippui hänen värikkäitä maalauksiaan. 1940-luvulla rakennettu maalaistalo olisi täydellinen hänen galleriakseen. Lattialankut narahtelivat kotoisasti, ja ulkoa kantautui sisälle satakielen laulu.

Anne ei ollut etsimässä itsellensä taidegalleriaa, vaan veljelleen asuntoa. Vilja-aitassa seistessään hän kuitenkin sanoi veljelleen, että tämä ei ole sinun paikkasi, vaan tämä on tarkoitettu minulle.

– Aloin väkisinkin nähdä taulujani seinillä. Kylmät väreet kulkivat lävitseni. Tiesin, että minun piti ostaa paikka.

Anne oli haaveillut jo muutamia vuosia siitä, että hän saisi enemmän aikaa toiselle intohimolleen, maalaamiselle. Yli 300 000 albumia myynyt iskelmälaulaja oli ajanut koko 2000-luvun ympäri Suomea keikkailemassa. Hän halusi rauhoittua.

– Olin salaa haaveillut taidegallerian ja kahvilan perustamisesta. Kun näin mäntymetsää, suopursuja ja mustikkaa kasvavan miljöön ja tuvan vilja-aittoineen sekä muine piharakennuksineen, tiesin, että olin löytänyt etsimäni.

Anne varttui seitsenlapsisessa perheessä. Hänen vanhemmillaan oli maatila, jonka askareissa riitti työsarkaa lapsillekin.

– Totuin pikkutytöstä asti tekemään töitä. Se opetti yritteliäisyyttä ja nöyryyttä.

Perheen lapsilta vaadittiin paljon, mutta samalla heitä rakastettiin ja kannustettiin toteuttamaan omaa intohimoaan.

Anne oli aina pitänyt piirtämisestä. Yhdeksänvuotiaana tyttö sai äidiltään lahjaksi öljyvärit. Luonteellensa tyypillisesti hän halusi perehtyä maalaamiseen seikkaperäisesti.

Tyttö polki Karvian kirjastoon lainaamaan kaikki saatavilla olevat taidekirjat. Sitten hän ryhtyi harjoittelemaan. Hän jäljitteli ihailemiaan mestareita, kuten Helene Schjerfbeckia ja Ferdinand von Wrightia.

Maalaamisen ohella Anne toteutti toista intohimoaan, musiikkia. Hän esiintyi ensimmäisen kerran julkisesti yhdeksänvuotiaana. Pari vuotta vanhempana hän aloitti keikkailun kauhajokelaisen orkesterin solistina. Siitä kahden vuoden päästä hänet kruunattiin jenkanlaulun suomenmestariksi.

Kasvatuksestaan Anne sanoo olevansa kiitollinen. Häntä kehuttiin ja kannustettiin kotona, mutta nuorena alkaneen menestyksen ei annettu nousta hattuun.

– Tiesin aina, että vaikka esiintyisin laulajana, en ollut sen parempi kuin toisetkaan. Lapioin samalla tavalla lehmien alustoja kuin kaikki muutkin perheemme jäsenet.

Kotoa saatu kannattelu loi pohjan taiteilijan uralle. Koska Anneen oli uskottu, hän uskalsi lähteä tavoittelemaan unelmiaan. Syvällä sisimmissään Anne tiesi jo nuorena, että häntä odottaa laulajan ja taidemaalarin polku. Päätös heittäytyä epävarmaan taiteilijan ammattiin vaati valtavan poltteen.

– Lisäksi se on vaatinut paljon työtä. Minun on pitänyt kompuroida ja nousta jaloilleni. Olen kirjaimellisesti välillä heittänyt lauluni ja tauluni roskiin – ja yrittänyt uudelleen.

Intuition ääni on saanut Annen perustamaan vilja-aittaan taidegallerian, sen yhteyteen kahvilan ja ryhtymään muusikoksi.

– Jos minulle tulee vahva tunne jostakin asiasta, menen sitä kohti. Iän myötä olen oppinut kuulemaan yhä paremmin intuitioni ääntä. Uskon, että ihmiselle on viitoitettu valmiiksi tietty polku, mutta valinnoillamme luomme koko ajan kohtaloamme.

Annen polku on kulkenut tuhansien keikkakilometrin kautta takaisin lapsuuden maisemiin Karviaan. Hänellä on oma tila, jonka nimi on Annen taidekahvila. Aluksi suunnitelma oli pitää kahvila salaisena niin, että kukaan ei tietäisi, että kyseessä on hänen perustamansa paikka.

Salaisuus ei säilynyt kauaa. Vierailijoita riitti niin paljon, että jo parin vuoden jälkeen Annen piti laajentaa kahvilan toimintaa pihapiirin muihinkin rakennuksiin. Annen äiti, Tarja Hietikko, työskentelee kahvilassa ja huolehtii tarjoilusta. Vilkkaana kesäaikana apuna on myös muita työntekijöitä.

Anne tekee edelleen toisinaan keikkoja iskelmälaulajana, mutta kilometrejä tien päällä kertyy huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Se tuntuu hyvältä.

– Uskon, että meillä kaikilla on maan päällä jokin tehtävä. Minun tehtäväni on levittää iloa. Pystyn toteuttamaan sitä molemmissa ammateissani. Olen nyt siinä paikassa, mihin minut on tarkoitettu.

Taiteilija ja taidekahvilan pitäjä on onnellinen nainen. Elämän eri puolet työstä vapaa-aikaan ja yksinolosta ihmissuhteisiin ovat tasapainossa.

Hyvä olo lähtee ennen kaikkea siitä, että Anne huolehtii itsestään. Hän syö ravitsevaa ruokaa, liikkuu säännöllisesti, vaalii levollisia yöunia ja viettää aikaa läheistensä seurassa. Yhtä tärkeää kuin kuntoilu on mielen hyvinvointi.

– Asenne ratkaisee. Jos ulkona sataa, ja olen lähdössä lenkille, ajattelen, että on ihanaa hengittää raitista ilmaa. Yritän nähdä kaikessa kaunista.

Tie tasapainoon ei ollut suora. Parikymppisenä, kiivaimpina keikkailuvuosinaan, Anne treenasi liikaa ja hienosääti jo ennestään terveellistä ruokavaliotaan. Hyvä tarkoitus saada virkeämpi olo meni liiallisuuksiin.

– Olin ankara ja armoton itselleni. Tunsin huonoa omaatuntoa, jos söin palasenkin suklaata. Piiskasin itseäni liikkumaan, vaikka olin väsynyt

Anne havahtui siihen, että hän ei voinut hyvin. Hän päätti olla itselleen lempeämpi. Hän piti parin viikon tauon kuntoilusta ja opetteli suhtautumaan rennommin syömiseen.

– Olen tyytyväinen siitä, että sain haitallisen kierteen katkaisua ennen kuin minulle ehti kehittyä syömishäiriö. Se olisi ollut todennäköisesti seuraava askel, jos olisin jatkanut itseni kurittamista.

Nykyään Anne keskittyy syömään kaikkea kohtuudella. Hän ei halua kieltää itseltään mitään. Kun arjen ruokailut ovat pääasiassa terveellisiä, mukaan mahtuu myös silloin tällöin suklaata, sipsiä ja viiniäkin, eivätkä ne enää aiheuta syyllisyyttä.

Toisina päivinä itsestä on helpompi huolehtia kuin toisina.

– Annan itseni olla välillä myös epätasapainossa, jotta oppisin arvostamaan vielä enemmän hyvää oloa.

Musta muistivihko on aina Annen makuuhuoneen pöydällä. Vihkoon hän kirjoittaa ylös unelmansa ja tulevaisuuden suunnitelmansa. Sivut täyttyvät vinhaa vauhtia. Yleensä Anne kirjoittaa ennen nukkumaanmenoa.

– Olen kova unelmoimaan. Minulla on unelmia varmasti enemmän kuin elinvuosia niiden toteuttamiseen.

Annen kihlattu, muusikko Kari Tenkula, on tottunut elämänkumppaninsa villeihinkin visioihin.

– Kari on alkanut ehkä vähän pelätä muistivihkojani, Anne sanoo pilkettä silmäkulmassaan.

Anne vakavoituu kertoessaan, kuinka hyvän kumppanin hän on Karista löytänyt. Reilun kymmenen vuotta yhtä pitänyt pariskunta on erinomainen tiimi.

– Kari on henkinen tukeni ja muusani. Olen onnekas, koska minulla on mies, joka uskoo minuun ja kannustaa minua. Saan häneltä myös ehdottoman rehellistä palautetta.

Annen oli helppo houkutella Kari mukaan Karviaan, sillä pariskunta jakaa samat elämänarvot. He nauttivat luonnon läheisyydestä ja rauhaisasta arjesta.

Annen mielestä yksi heidän parisuhteensa onnen avaimista on se, että he osaavat antaa tilaa toisilleen. Joskus menee päiviä tai viikkokin, että molemmat puuhaavat omia työjuttujaan, Anne maalaamisen ja Kari musiikin parissa. Sen jälkeen on taas hyvä olla yhdessä.

– Minulla on rinnallani kumppani, joka uskoo kanssani siihen, että unelmat kannattaa toteuttaa jo tänään. Huomisesta kun emme tiedä.

Yksi unelmista on vielä täyttymättä. Omaa lasta ei ole kuulunut, vaikka hän olisi tervetullut. Anne suhtautuu asiaan rauhallisin mielin.

– Ajattelen, että jos saan lapsen, se on mahtava juttu. En tee haaveestani minulle pakkoa tai rakenna elämälleni aikataulutavoitteita. Uskon, että tässäkin asiassa tapahtuu niin, kuin on tarkoitettu.

Annesta on hienoa, että nykyään perheenlisäystä on mahdollista auttaa lääketieteen keinoin. Hän ei kuitenkaan itse halua lähteä sille tielle.

– Minulla ei ole koskaan ollut sellaista oloa, että minun olisi ehdottomasti tultava äidiksi tai että biologinen kelloni tikittää. Tiedän, että voin rakentaa onnellisen elämän myös ilman omaa lasta.

Kuuden sisaruksen kanssa varttunut Anne on täti kuudelletoista lapselle. Siskojen ja veljien lapset ovat hänelle hyvin tärkeitä.

Anne näki jo nuorena, miten rakkaus ylittää sukulaisuuden rajat. Lapsuudenperheessä oli usein apuna Eeva, vanhempien perhetuttava, jolla ei ollut omia lapsia. Eeva oli mielellään mukana suurperheen arjessa leipomassa, leikkimässä ja laulamassa.

Anne luuli pitkään, että Eeva on hänen mummonsa, ja hän on edelleen läheinen Eevan kanssa. Tämä on nyt 89-vuotias.

– Hän on sanonut minulle, että oman lapsen saamisesta ei kannata kantaa huolta, sillä maailmassa on niin paljon lapsia, jotka tarvitsevat rakkautta. Olen Eevan kanssa samaa mieltä.

Anne itki seitsemänvuotiaana lohduttomasti keinutuolissa olohuoneessa. Kun äiti kysyi tyttäreltään, mikä tätä vaivaa, Anne kertoi kuulleensa koulussa, että me kaikki kuolemme joskus.

Teini-ikäisenä Anne kirjoitti elämäntuskastaan lauluja. Äiti sanoi, ettei tyttären tarvitsisi miettiä nuorena noin syvällisiä. Anne on kuitenkin ollut aina pohdiskelija, joka aprikoi elämän mysteeriä ja sitä, miksi me olemme täällä.

Anne kuuluu kirkkoon, mutta ei koe sen määrittelevän hänen henkisyyttään. Hänelle tärkeintä elämässä on se, että ihminen olisi mahdollisimman hyvä toiselle.

– Uskon siihen, että rakkaus voittaa aina. Rakkauteen kuuluu se, etten tuomitse toista. Kaikki tekevät parhaansa omista lähtökohdistaan.

Anne ei halua liikaa pohtia sitä, mitä kuoleman jälkeen kenties tapahtuu.

– Keskityn elämään. Juuri siksi, kun emme ole täällä ikuisuutta, on tärkeintä ottaa elämästä kaikki irti ja toteuttaa unelmiaan. Surunkin hetkellä yritän ajatella positiivisia ajatuksia.

Anne on haudannut isovanhempansa ja muutamia ystäviään. Lähimmät perheenjäsenet hän on saanut pitää rinnallaan.

– Elämä on kohdellut minua hyvin. En ole joutunut kohtaamaan ylitsepääsemättömiä menetyksiä. Luopuminen kuuluu elämään, mutta suruun ei pidä jäädä kiinni.

Annen taidekahvilassa käy vilske. Parhaimmillaan kävijöitä on ollut satatuhatta vuodessa. Asiakkaat poikkeavat tutustumaan taiteeseen, syömään pullat ja kertomaan Annelle kuulumisensa. Hän kuulee iloja ja suuria suruja.

Yksi kahvilassa kävijä näyttää Annelle kuvaa keikkamuistoltaan kymmenen vuoden takaa, toinen viittilöi istumaan nurkkapöytään.

Annea ei rasita jatkuva ihmisten kohtaaminen, päinvastoin.

– Minun ei tarvitse pitää mitään roolia yllä. Hymyilen, jos hymyilyttää, ja olen oma itseni.

Tulevaisuutensa Anne uskoo viettävänsä Karviassa. Taidekahvilan pihapiirissä riittää projekteja.

– Metsään voisi rakentaa pienen konserttipaikan, ja lammelle sopisi vesimylly.

Uudet maalaukset löytävät paikkansa tummilta hirsiseiniltä. Myös puutarhassa on kuopsuteltavaa. Anne haluaa rakentaa kukkaloiston keskelle keitaan, jossa ihmiset voivat hiljentyä omien ajatusten äärelle. Keitaasta hänellä on mielessään selkeä näky.