Apu Terveys

Anne Kukkohovi: "Toivon, että eutanasia sallittaisiin Suomessa"

Anne Kukkohovi vietti äitinsä rinnalla tämän viimeiset elinviikot. Pahinta oli riittämättömyyden tunne. Vaikka saattohoito oli hyvää, äiti kärsi. Anne toivoisi, että eutanasia sallittaisiin parantumattomasti sairaille.
Kuvat Johanna Myllymäki

Anne Kukkohovin lapsuudenkodissa ei juuri juhlittu syntymäpäiviä.

– Olin kolmesta lapsesta nuorin, eikä äitini jaksanut enää järjes­tää syntymäpäiviäni. Ehkä siksi en ole osannut ­juhlia niitä itsekään, 49-vuotias juontaja-yrittäjä arvelee.

Sen sijaan joululla oli paikkansa perheessä, jossa ei juuri muuten ollut traditioita. Äiti vaihtoi jouluverhot, ja Annen isä muuntautui joulupukiksi. Perheen Vaasan-kodissa oli olkipukit, lipeäkalaa ja suvun vanhat joulukoristeet.

Niin oli yhä kolme vuotta sitten, jolloin Anne matkusti nyt 18-vuotiaan Miska-poikansa kanssa Vaasaan viettämään joulua äitinsä luo. Anne oli syksyn aikana huomannut, että ennen hyväkuntoinen äiti oli ollut levoton. Lopulta tämä oli myöntänyt, että pelkkä istuminenkin sattui vatsaan.

Joululomalla Anne näki, että äiti oli muuttunut keltaiseksi aina päänahkaa myöten. Joulupäivänä Anne pakotti äidin päivystykseen.

– Uskon, että äiti oli tiennyt jo tovin, että hän oli vakavasti sairas, mutta viivyttänyt asian kohtaamista. Olin huojentunut, kun huolemme otettiin vakavasti. Samalla minua pelotti.

Annen vanhemmat eivät osanneet käsitellä veljen kuolemaa. Anne ja isoveli Jari joutuivat aikuisiällä etsimään omat keinonsa menneisyyden käsittelemiseen.

Veljen kohtalon varjossa

Annen ja äidin suhde ei ollut aina ihan helppo. Kun Anne oli pieni, vanhempien energia ja huomio keskittyivät pitkälti hänen isoveljensä Jukan ongelmien ratkomiseen. Veli oli herkkä lapsi, jonka lukihäiriö vei tarkkailuluokalle ja sitä kautta vääriin piireihin.

Kun Anne oli 12-vuotias, juuri täysi-ikäistynyt veli tappoi itsensä. Vanhemmat eivät osanneet puhua tai käsitellä asiaa. Anne ja toinen isoveli Jari joutuivat myöhemmin elämässään etsimään omat keinonsa kohdata menneisyys. Annelle se oli avoimuus.

– Äiti kantoi tapahtuneesta häpeää, eikä Jukasta saanut puhua.

Itselleni avoimuudesta tuli aikuisena selviytymiskeino. Minun oli välillä vaikea ymmärtää äidin marttyyriasennetta ja puhumattomuutta.

Äidin ja tyttären välit lähentyivät, kun Anne palasi mallivuosiensa jälkeen Suomeen ja synnytti Miskan. Annen isä kuoli Miskan ollessa vauva, ja äiti kävi mielellään Helsingissä auttamassa ainoan lapsen­lapsensa hoidossa.

Leskeksi jäätyään äiti eli yksin, mutta hän vietti aktiivista eläkeläisarkea. Syksyllä 2016 Anne ja äiti tekivät ensimmäisen yhteisen äiti-tytärmatkan. Pariisin-reissusta tuli ikimuistoinen, sillä äidistä kuoriutui pois kaikki vuosien katkeruus ja painolasti.

– Olen tavattoman onnellinen, että vein äidin Pariisiin. Lähennyimme matkan ajan uudella tavalla. Kohtaisin hänet enemmän ihmisenä, en vain äitinä. Hänestä tuli jotenkin kepeämpi.

– Vaikka elämässäni on ollut tragedioita, olen päättänyt olla katkeroitumatta, Anne sanoo.

Joulu muuttui mustaksi

Kepeää Pariisin-matkaa seurasi synkkä joulu. Kun äiti joutui tutkimuksiin, Annen Jari-veli tuli vuorostaan pitämään tälle seuraa sairaalaan. Anne ja Miska lähtivät tapaninpäivänä takaisin etelään.

Samana iltana Anne sai kauhean puhelun. Hänen hyvän ystävänsä, stylisti Teri Niitin sydän oli pysähtynyt, ja tämä oli hengityskoneessa. Tammikuun 9. päivänä Teri kuoli. Samana päivänä äidin lääkäri Vaasasta soitti. Äidillä oli sappitiehyiden syöpä, joka oli levinnyt pitkälle.

– Luin äidin paperit. Niissä sanottiin suoraan, että nyt hoidettaisiin enää oireita. Parantavaa hoitoa syöpään ei ollut. Nieleskelin kyyneleitä, ja tilanne tuntui aivan epätodelliselta.

Surun keskellä oli pakko miettiä käytännön asioita. Ajomatka Helsingistä Vaasaan kesti viisi tuntia. Annen luonnonkosmetiikkamerkki oli nosteessa, ja hänelle oli tiedossa paljon ulkomaanmatkoja. Myös sovitut tv-työt oli pakko hoitaa.

– Päätin, että soitan äidille joka päivä, sillä en pystynyt olemaan koko aikaa Vaasassa. Näin myös tein.

Keskustelumme olivat hyvin arkisia, vaikka äiti teki kuolemaa. Hänen toiveestaan sairautta vain sivuttiin ja silloinkin käytännön asioita. Mitä papereita oli täyttämättä? Mihin paikkaan sattuu eniten?

Anne halusi olla äidin seurana, kun tällä aloitettiin sytostaattihoidot. Äiti itse ei ollut lukenut diagnoosiaan läpi eikä halunnut edelleenkään puhua sairaudestaan.

– Yritin kunnioittaa äidin toivetta ja puhua asioista, joissa oltiin hänen mukavuusalueellaan. Ostin sairaalaan äidin lempiruokia, mitä tahansa hän sai syötyä. Äiti oli todella laiha, eikä ruoka maistunut.

Hoitojen jälkeen keväällä äiti pääsi kotiin, ja hänelle saatiin apua kotisairaanhoidosta. Anne oli kuitenkin koko ajan lähtövalmiudessa, kun hän kuvasi Koko Suomi leipoo -ohjelmaa. Äkkilähtö tuli vasta kesken Ylen suoran televisiolähetyksen.

– Kotisairaanhoito soitti, että äiti oli kaatunut kotonaan ja asunto oli veressä. Hänet oli pakko saada sairaalaan.

Osastolla selvisi, että nesteet olivat tukkineet maksan. Äidille asennettiin stentti, ja hän sai osastolta oman huoneen. Samalla alkoi saattohoito.

Viimeiset viikot äidin vieressä

Vaasan keskussairaalan saattohoito-osastolla oli hyvin kodinomainen tunnelma. Anne koki hoitajien ja osaston psykologin tuen todella tärkeäksi.

– Yritimme kerran käydä läpi menneisyyttä yhdessä äidin ja psykologin kanssa, mutta äiti vaikeni kokonaan. Psykologi sanoi, että häntä harmitti puolestani. Siinä vaiheessa minä luovutin. Annoin äidille luvan viedä salaisuudet mukanaan hautaan, vaikka itse en halunnut tehdä niin.

Raskainta oli Annelle riittämättömyyden tunne, äidin kärsimyksen lisäksi. Huono omatunto kalvoi aina, kun hän oli pois äidin luota. Osastolla Anne vetäytyi välillä puhumaan työpuheluita.

– Ne olivat tietysti toissijaisia asioita, mutta yrittäjänä en voinut jättää töitä hoitamatta. Nyt olen kiitollinen, että sain järjestettyä äidin kanssa noin paljon yhteistä aikaa.

Äidin viimeiset elinviikot Anne vietti Miskan kanssa osastolla. Hän yritti keksiä kaikki mahdolliset konstit kipujen helpottamiseen.

– Löysin apteekista salvan, jolla kostutin äidin huulia. Sivelin magnesiumvoidetta jalkoihin ja asettelin tyynyjä luisten lonkkien alle. Äidin kipuja lievitettiin osastolla niin paljon kuin mahdollista, mutta hän oli silti todella kipeä ja hauras.

Äiti veti viimeisen henkäyksensä lokakuisena ­aa­muna 2017, noin yhdeksän kuukautta diagnoosin jälkeen. Äidin asunnossa yöpyneet Anne ja Miska myöhästyivät muutaman minuutin, vaikka ajoivat päin punaisia kaupungin läpi aamuruuhkassa.

– Kun pääsimme sairaalaan, äidin ruumis oli yhä lämmin. Miska totesi, että hänestä tuntuu kuin mummi olisi yhä täällä.

Eutanasian puolesta

Vuosi 2017 oli Annen elämän raskaimpia. Äidin kuoleman jälkeen hän erosi 17 vuotta kestäneestä avioliitostaan. Näistä kokemuksistaan Anne kertoo lokakuussa ilmestyneessä kirjassa Päin punaista.

– Tietyllä tavalla menetykset ovat tehneet minusta myös vahvemman. Ihmiset ovat tulleet sanomaan, että he ovat samaistuneet tarinaani ja saaneet siitä paljon vertaistukea.

Äidin poismenon jälkeen Anne on viettänyt joulut Miskan, ex-miehensä Jonin ja veljensä Jarin kanssa.

– Koen, että olen yhdistävä linkki mieskolmikon välillä ja minua tarvitaan kotona. Toisaalta minulla on jatkuva kaukokaipuu, ja mieluiten viettäisin joulunpyhät ulkomailla. Ehkä lennän uudeksivuodeksi yksin tropiikkiin tai edes pikaisesti Lontooseen.

Äidin ikävä iskee usein kävellessä. Anne pirautti äidilleen usein, kun hän oli yksin kävelylenkillä.

– Joskus lenkin jälkeen olen vetäytynyt suihkuun itkemään. En halua sälyttää suruani Miskalle.

Omaa ikääntymistään Anne ei halua miettiä liikaa. Hän kuitenkin toivoo, että parantumattomasti sairaiden eutanasia sallittaisiin Suomessa.

– Äiti kärsi, vaikka hänen hoitonsa oli todella hyvää. Tuntuisi kohtuuttomalta, että oma lapseni joutuisi seuraamaan minun kärsimyksiäni sivusta.

5 x hyvinvoinnin lähteeni

Anne Kukkohovi saa voimaa sekä yksinolosta että aidoista kohtaamisista.

Nautin yksinolosta. Minulla on välillä vahva tarve olla kokonaan tavoittamattomissa. Tykkään myös matkustaa yksin. Parhaimmillaan en puhu koko reissun aikana muille kuin hotellin henkilökunnalle.

Treenaan intuitiivista joogaa. Tunnustelen kehoani, mikä paikka tuntuu kipeälle ja kaipaa venytystä tai vahvistusta. Joogaan usein kotona.

Voimaannun avoimuudesta. Se johtaa usein aitoihin kohtaa­mi­siin ihmisten kanssa. Minusta on ihana tutustua ja keskus­tella. Parhaimmillaan muista ihmisistä saa vertaistukea ja voimaa.

Rentoudun kuuntelemalla musiikkia. Se on ollut minulle pienestä asti tärkeää, ja lapsena soitin myös itse. Musiikki stimuloi ja tuo energiaa sekä rauhoittaa oikeassa paikassa.

Saan energiaa kävelylenkeistä. Kävin äidin kanssa kävelemässä lapsesta asti. Nykyään teen kävelylenkkejä yksin tai Jari-veljeni tai parhaan ystäväni kanssa.

Anne Kukkohovi

Ikä: 49.

Kotipaikka: Helsinki

Ammatti: Pitkän linjan tv-kasvo, entinen malli, AD ja Supermood-kosmetiikka­merkin luotsaaja. Tekee töitä myös luennoitsijana ja juontajana.

Perhe: poika Miska.

Ajankohtaista: Koko Suomi leipoo MTV3-kanavalla. Päin punaista – Anne Kukkohovin kyydissä -elämäkerta julkaistiin lokakuussa.

Juttu on julkaistu Apu Terveys -lehden numerossa 10/2019.

Julkaistu: 21.2.2020
1 kommentti