Kauneus & Terveys

Anne Korholasta tuli leski yllättäen: "Viimeinen sanani miehelleni oli kiitos"

Anne Korholasta tuli leski yllättäen: "Viimeinen sanani miehelleni oli kiitos"
Anne Korhola menetti rakkaan puolisonsa äkillisesti ennen joulua. Puoliso oli paitsi lasten isä myös Annen paras ystävä. Miten leski on selviytynyt surusta?

Anne Korhola, 58, vahtimestari, Himalansaari:

"Kukaan ei uskonut, että mieheni kuolisi tuttuihin rantavesiin, mutta sieltä hänet löydettiin. Vesa oli kalastajan poika ja elänyt koko elämänsä Saimaan rannoilla.

Hän oli niin sanottua vesikansaa, joka oli aina asunut veden äärellä ja saanut siitä elantonsa. Hän ei koskaan ostanut kalaa kaupasta. Vesan kohtaloksi koitui lohi, jota hän lähti hakemaan joulua varten.

Emme saaneet hänen pyytämäänsä kalaa joulupöytään, mutta saattoväelle tarjosimme lohikeittoa.

Minä rakastuin hänen työtä tekeviin nyrkkeihinsä. Olin 27-vuotias, kun tapasimme Mikkelissä Hiihtomäen lavalla vuonna 1988. Tuon kerran jälkeen emme enää koskaan käyneet tanssimassa. Kaksi vuotta myöhemmin muutin Helsingistä Himalansaareen, Ristiinan kupeeseen, ja minusta tuli kirvesmiehen vaimo.

Olen isosta perheestä, kymmenlapsisen sisarusparven nuorin. Meillä sukuyhteys on aina ollut vahva. Halusin itsekin ison perheen. Saimme Vesan kanssa kuusi lasta: kaksi tytärtä ja neljä poikaa.

Neljäs päivä joulukuuta vuonna 2017 menetin aviopuolisoni ja parhaan ystäväni. Olin 56-vuotias. Olimme olleet naimisissa 22 ja yhdessä liki 30 vuotta.

Eniten menettivät lapset, he menettivät isänsä. Neljä lasta oli jo muuttanut omilleen, kaksi nuorinta poikaa asui kotona. Toinen heistä oli 14-, toinen 16-vuotias.

Anne käsitteli oman surunsa piilossa lapsilta, koska halusi näyttää heidän silmissä vahvalta.

Oli maanantai ja Suomen satavuotisjuhlaan oli kaksi päivää. Aamulla Vesa puhui kahvipöydässä, että pitäisi käydä kalassa. Lunta ei ollut vielä satanut, eikä järvi ollut täysin jäässä, mutta pakkasta oli jo. Serkku­pojat olivat jo panneet veneensä talviteloille, he eivät enää menisi kalaan. Sanoin Vesalle, ettei hänenkään kannattaisi.

Minä lähdin kuskaamaan lukiolaistani kouluun 30 kilometrin päähän Ristiinaan. Ulkona seisova auto oli lämmitetty etukäteen. Vesa tuli verannalle varmistamaan, että muistin irrottaa autosta lämmitysjohdon. Hän oli aina niin huolehtivainen.

Puraisin häntä hellästi korvaan ja sanoin kiitos. Se oli viimeinen sanani hänelle.

Iltapäivällä palasin kotiin koulupoikani kanssa. Vesa oli töissä läheisellä saunatyömaalla. Viiden maissa kuulin askelia. Vesa oli tullut kotiin, haki otsalampun ja meni hakemaan vajasta puita, tai niin ainakin luulin. Hän ei koskaan antanut minun lämmittää taloa.

Kun hän ei heti palannut, oletin, että hän oli mennyt takaisin saunatyömaalle. Hän oli aina sanonut, ettei häntä tarvinnut lähteä etsimään, hän kyllä palaisi. Mutta kello kävi ja minä huolestuin. Kahdeksan maissa sanoin, että nyt on lähdettävä etsimään.

Pyysin 14-vuotiasta kuopusta käymään työmaalla.

Vesaa ei näkynyt. Mietin, mistä muualta etsiä. Rannasta.

Poika arvasi, mihin isä oli todennäköisesti mennyt: serkkujen nurin käännetyn veneen luo. Jo ylhäältä rinteeltä poikani näki taskulampun valossa vedessä häämöttävän heijastintakin. Hän syöksyi alas, kahlasi veteen rintaan asti ja veti isänsä rantaan niin korkealle kuin pystyi. Niin hän kertoi, kun soitti ja sanoi: Isä on kuollut.

Lähdin ajamaan alle kilometrin päässä olevaan rantaan toisen poikani kanssa. Soitin matkalla hätäkeskukseen ja pyysin lähettämään ambulanssin. Sillä välin kuopus yritti elvyttää isäänsä. Hän oli oppinut taidon ensi­apukursseilla palokuntanuorissa.

Rannassa käänsimme Vesan kyljelleen niin, että pää oli alempana kuin jalat ja limaa pääsi ulos keuhkoista.

Olin koko ajan rauhallinen, toimin vaistomaisesti. Silmät tottuivat pimeään. Meillä oli yksi taskulamppu ja kännyköiden valot.

Pojat huusivat niin hirveällä äänellä kohti taivasta: Iskä! Älä jätä meitä!

Ambulanssi saapui 40 minuutin kuluttua Mikkelistä. Kaksi naista veti hitaasti takkeja päälleen, ihan kuin olisivat maitokauppaan menossa. Se tuntui pahalta. Kiireettömyys teki todeksi sen, minkä olin ymmärtänyt jo pojan puhelusta. Vesa oli kuollut. He eivät suostuneet ”jysäyttämään” sydäntä, sillä kone ei näyttänyt sähköistä toimintaa. Se oli hirveä pettymys pojille.

En ole koskaan kokenut yhtä pahaa tilannetta. En pystynyt auttamaan poikiani. Sitten tulivat poliisi ja musta maastoauto, johon Vesa nostettiin.

– Taloudellinen selviytyminen on ollut raskasta. Minua odottaa köyhä eläkeikä, Anne sanoo.

Meille tarjottiin kriisiapua. Sanoin, etten tarvitse sitä, meillä on hyvät välit yläkertaan. Lähihoitajaserkkuni ajoi autollaan paikalle. Hän oli parasta kriisiapua. Istuimme koko yön keittiönpöydän ääressä ja muistelimme Vesaa, hänen työhistoriaansa ja sitä, millainen ihminen hän oli: aarre koko kylälle.

Omillaan asuvista lapsista kaksi saapui kotiin jo samana iltana, loput kaksi seuraavana päivänä. Nuorimmat pojat eivät menneet sinä päivänä kouluun.

Kun Suomi täytti sata vuotta 6.12.2017, Vesa makasi Mikkelin kaupunginsairaalan kappelin kylmiössä. Soitimme hänelle lasten kanssa Himalansaaren kirkon kellotapulin kelloja sata kertaa. Kirkko on kotimme viereisellä tontilla. Työskentelen siellä vahtimestarina.

Hautajaiset pidettiin kaksi päivää ennen jouluaattoa. Vesa kannettiin sisään veneen mallisessa arkussa: mikään muu malli ei olisi mahtunutkaan sisään kapeasta ovesta. Kirkossa ei ollut tiettävästi siunattu ketään ennen Vesaa, idea tuli lapsiltamme.

Annen miehen hautajaiset pidettiin kaksi päivää ennen jouluaattoa Himalansaaren kirkossa, perheen kodin naapurissa.

Emme tienneet, kuinka moni haluaisi tulla hautajaisiin, joten laitoimme kutsun sanomalehteen. Ihmisiä saapui yli sata Helsinkiä myöten. Se oli iso yllätys. Vesa oli hyvin pidetty ihminen, taitava kirvesmies ja hirsi­rakentaja, joka oli työskennellyt lukemattomilla työmailla. Häneen luotettiin.

Kuopus valmisti koulussa puisen uurnan. Se oli hänen tapansa käsitellä surua.

Vuosi kuolemasta lapset sirottelivat puolet tuhkasta Saimaaseen ja puolet pihamme hautapaikkaan. Sitä koristaa Vesan löytämä, kahtia haljennut iso kivi. Kuolema oli niin kova isku, että lapset eivät ole vielä pystyneet tilaamaan siihen muistolaattaa.

Vuosi kuolemasta lapset sirottelivat puolet tuhkasta Saimaaseen ja puolet kotipihan hautapaikkaan.

Omaa suruani en ole hirveästi näyttänyt lapsilleni. Olen itkenyt, kun he eivät ole paikalla. Olen ehkä ollut liiankin vahva. Aluksi en kaivannut erityistä huomiota. Halusin, että arki jatkuu mahdollisimman normaalina.

Kovinta aikaa oli ensimmäinen joulu. Kaikki lapset olivat koolla. Noudatimme perinteitä ja teimme asioita, joita Vesakin olisi tehnyt. Annoin lapsille tilaa osallistua tahtonsa mukaan. Sukulaisvierailuille emme lähteneet.

Hautajaisissa toin monta kertaa ilmi, että tarvitsemme tukea ja meihin saa ottaa yhteyttä. Moni onkin ottanut.

Tajusin heti, etten voi jäädä yksin kotiin. Kerroin luottamustoimissani paikallispolitiikassa avoimesti, että olin jäänyt leskeksi. Sain paljon tukea ja halauksia, ja monesta Perussuomalaiset-puolueen jäsenestä ja aktiivista on tullut ystävä.

Haluan auttaa muita ja puolustaa Mikkelin köyhimpiä. Teen vapaaehtoistyötä ilmaisella kirpputorilla, jossa jaan vaatteita ja tavaroita pienituloisille. Olen kohdannut siellä puolisonsa tai lapsensa menettäneitä ihmisiä ja saanut heiltä vertaistukea. Vapaaehtoistyö on ollut tärkeää. Se on auttanut selviytymään surusta.

Rakastin Vesaa. Hän luotti minuun ja minä häneen. Hän luotti minuun myös sihteerinään.

Nyt puhelin ei enää soi eikä ovi käy kuten ennen. Kaipaan sitä.

Olen aina elänyt lapsilleni, ja Vesan kuoleman jälkeen tunne vain vahvistui. On kuitenkin raskasta olla sekä äiti että isä. Vesa oli lapsille kaikki kaikessa. Hän opetti heille työtaitojaan sekä metsästystä ja kalastusta. Hänellä olisi ollut vielä paljon annettavaa.

Välillä on aika pelottavaa laittaa yksin rajoja nuorimmille lapsille. Olen antanut heille myönnytyksiä, joita vanhimmat lapseni eivät saaneet. He ovat siitä kateellisia. Toisaalta olen saanut heiltä tukea kasvatustyöhön.

– Katson tulevaisuuteen toiveik­kaana. Olen myös alkanut kaivata rinnalleni aikuista ihmistä, Anne Korhola sanoo.

Taloudellinen selviytyminen on ollut hyvin raskasta. Vesan kuolinpäivänä taloutemme muuttui kuolin­pesäksi, jonka varoihin ei saanut koskea. Hänen pankkitilinsä suljettiin heti. Siellä olivat talousrahamme. Omalla tililläni oli alle kolmekymmentä euroa. Pelastus olivat veronpalautukseni, jotka tulivat kuoleman jälkeisenä päivänä. Pärjäsimme niillä joulukuun.

Olen aina hoitanut perheemme raha-asiat, mutta nyt talous piti järjestää kokonaan uusiksi ja kaikki menot miettiä hyvin tarkkaan. Hain heti Kelalta yksinhuoltaja­korotusta lapsilisiin ja alkueläkettä, kunnes eläke­­-yh­tiöstä maksettaisiin perhe-eläkettä.

Jouduin irtisanomaan vapaaehtoisen eläkevakuutukseni, josta verottaja nappasi kolmanneksen. Nyt minua odottaa köyhä eläkeikä.

Tilannettamme helpotti tapaturmavakuutus, jonka mieheni oli ottanut edellisenä kesänä. Vesan kuolinsyyksi paljastui tapaturma. Hän oli kompastunut liukkaassa veneessä, lyönyt päänsä ja kiikkerä vene oli kaatunut. Otsaan iskeytynyt jälki oli otsalampusta, joka löytyi järvenpohjasta seuraavana päivänä. Siinä paloi yhä valo.

Vakuutuksen korvaussumman saivat lapset, jotka oli merkitty edunsaajiksi. Minulla oli pieniä tuloja kirkon vahtimestarin työstä sekä luottamustehtävistä.

Nyt kun aikaa on kulunut, huomaan, että katson tulevaisuuteen toiveikkaana. Viime kesänä tajusin ensi kertaa, että minulla on omaa aikaa.

Olen ollut pitkään täysin sidottu koulukuljetuksiin, sillä Himalansaaresta ei ole julkista liikennettä Mikkeliin tai Ristiinaan. Tilanne muuttuu, kun kuopus saa ajokortin ensi keväänä.

Olen myös alkanut kaivata rinnalleni aikuista ihmistä.

Tiesin sohvasurffauksesta, jonka idea on yöpyä ilmaiseksi jonkun kotona ja tarjota vastavuoroisesti ilmainen majapaikka toisille. Perustin profiilin Couchsurfing-sivustolle viime heinäkuussa. Yöpyjiä olisi ollut jo tulossa, mutta ajat eivät ole vielä sopineet.

Haaveilen, että matkustan joskus Yhdysvaltoihin tai Kanadaan. Kun herään yöllä, viestittelen uusien kavereideni kanssa. Tiedän, etten ole yksin."

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 1/2020

Julkaistu: 12.2.2020
2 kommenttia