Kauneus & Terveys

Kotijumppaguru Anna Saivosalmi ei osaa rauhoittua

Kotijumppaguru Anna Saivosalmi ei osaa rauhoittua
Anna Saivosalmesta tuli kotijumppaguru ja treenibloggaaja vähän sattumalta. Nelikymppisenä hänen elämänsä vaikuttaa ärsyttävän täydelliseltä. Miksei levottomuus silti hellitä, mitä vielä tarvitaan?

Anna Saivosalmi

Ikä: 40

Ammatti: psykologian ja liikunnan opettaja, Keventäjien päävalmentaja, personal trainer

Asuinpaikka: Turku

Perhe: aviomies Jaakko ja lapset Elsa, 12, ja Reino, 11

Harrastukset: liikunta ja äänikirjat

Suosittu jumppaguru ja bloggaaja nostaa kahvakuulaa kauniissa olohuoneessaan, jonka aviomies on sisustanut ja äiti siivonnut.

Välillä somekuvissa vilahtaa koko perhe. On etelänmatkoja ja leveitä hymyjä. Miten Anna Saivosalmi on onnistunut luomaan niin täydellisen elämän?

– En yritä välittää täydellisyyden illuusiota. Jaan myös heikkouksiani. Olen välillä kireä ja kiukkuinen.

"Elämäni on nyt valmis paketti, mutta osaanko nauttia?"

Kuka hullu tänne tulisi? Anna odottaa Paavo Nurmen­ stadionin nakkikoskilla. Kello on kuusi perjantai­aamuna. On säkkipimeää. Koko muu Turku nukkuu.

Annan ohjaamat aamutreenit ovat alkamassa. Hyisessä ulko­ilmassa on tarkoitus vetää leukoja, tehdä askelkyykkyjä ja jumpata kuminauhalla. Haluaako joku oikeasti kuntoilla aamukuudelta? Tuleekohan kukaan?

Aina he tulevat. Ensin yksi, sitten toinen ja lopulta koko parinkymmenen naisen porukka.Kello 7.15 treenit ovat ohi. Punaposkiset naiset lähtevät jatkamaan päiväänsä. Turhaan Anna taas jännitti.

– Yllätyn aina, kun ihmiset tulevat. Tuntuu hienolta, että muut saavat hyvää oloa siitä, mitä teen työkseni.

Kymmenen vuotta sitten kolmekymppisenä Anna ei voinut kovin hyvin. Vauva ja taapero valvottivat. Olo oli vetämätön ja kilojakin kertynyt. Ei ollut aikaa jumpata.

Se oli kriisi Annalle, joka oli liikkunut lapsesta asti. Toinen vauva oli ollut iloinen yllätys, mutta lasten puolentoista vuoden ikäero verotti voimia. Anna turhautui.

– Mietin, että tässäkö tämä elämä nyt oli? Tuntui, että olin vuosia vain äiti, synnyttäjä ja tissi. Oli pakko tehdä pesäero perheeseen ja keksiä jotain omaa.

Lapsena Anna haaveili armeijaan menosta ja poliisin työstä. Se olisi Annalle sopivan fyysinen ammatti.

– Olin kova uhoamaan. Piti aina päästä näyttämään muille, että pärjään missä tahansa.

Kolmevuotias päiväkotilainen Turun Martissa. Anna asuu siellä yhä.

Aki tappaa mut! Kerrostalon rappukäytävässä Turun Martissa raikui taas. Naapurit kuulivat useita kertoja, kun ala-asteikäinen Anna tappeli kuusi vuotta vanhemman Aki-veljensä kanssa.

– Jos jääkaappiin ilmestyi jogurttia tai muuta hyvää, oli käytävä kimppuun heti tai Aki söi ne.

Anna syntyi joulupäivänä 1978. Isä oli Säästöpankin sähköasentaja, äiti hammashoitaja. Lapsuus oli turvallinen. Tosin eräs kotimatka oli murskata kaiken.

Kolmasluokkalainen Anna oli palaamassa koripallo­treeneistä, kun auto ajoi hänen päällensä suojatiellä.

Kädessä ollut koripallo löytyi kolarin jälkeen satojen metrien päästä paikasta. Anna tuli tajuihinsa sairaalassa. Vartalo oli ruhjeilla ja solisluu poikki.

Hoitaja sanoi, että selviät kyllä. Missiä sinusta ei tule, koska solisluuhun jää patti.

Hänellä oli onni matkassa. Myöhemmin nuori poika menetti henkensä samalla suoja­tiellä.

Anna toipui, ja onnettomuus jätettiin taakse. Turvallisuudentunnetta koeteltiin seuraavaksi teini-iässä.

Yhtenä aamuna 1990-luvun alussa Turun Sanomat ei enää tullut postilaatikkoon. Lama oli vienyt isältä työt.

Lapsen silmin tilanne näytti kaoottiselta. Perheessä arvostettiin työntekoa ja ahkeruutta, joten potkut olivat iso kolaus isän ylpeydelle. Anna pelkäsi, että vanhemmat eroavat. He menettivät myös rakkaan kesäpaikkansa.

Äiti alkoi työskennellä ruotsinlaivalla päivätyönsä lisäksi. Rahaa oli vähän, mutta tytär sai pitää jalkapalloharrastuksensa.

– Minulle ostettiin jopa Levikset. En tuntenut olevani köyhästä perheestä. Tilanteemme oli minusta ehkä nolo, mutten erityisesti piilotellut sitä.

Tiukka tilanne heijastui kuitenkin käytökseen.­ Murrosikäinen kuohahteli ja alkoi bilettää. Koulu­numerot laskivat. Rinnalle tuli vanhempi poikaystävä.

Onneksi liikunta suojasi pahimmilta ylilyönneiltä. Usein juhlien jälkeisenä päivänä oli peli tai treenit.

Kuinka moni aikoo yliopistoon? kysyi opinto-ohjaaja lukiossa. Melkein kaikki viittasivat, paitsi Anna. Juristi- ja lääkäriperheiden lapsista oli kovaa vauhtia tulossa juristeja ja lääkäreitä. Annalla ei ollut hajuakaan, mikä hänestä tulisi isona. Hänen perheessään kukaan ei ollut käynyt korkeakoulua. Vanhemmat kyllä kannustivat opiskelemaan.

– Tuli kova tarve näyttää, että pärjään.

Oma lukioaika vaikuttaa yhä elämään. 17-vuotiaana alaikäisenä hän pääsi suosittuun Sedun baariin ja tanssi hitaita neljä vuotta vanhemman Jaakon kanssa.

– Jaakko kolahti heti. Epävarmuuteni teki minusta nuorena vihaisen. Jaakko hyväksyi minut sellaisena kuin olin. Hän otti minut siipiensä suojaan.

Nuoripari Jyväskylän suurajoissa.

Anna ja Jaakko alkoivat seurustella ja muuttivat yhteen puoli vuotta tapaamisestaan.

– Olimme yleinen vitsi, koska vietimme niin paljon aikaa yhdessä. Päätimme heti tulevan lapsemme nimen.

Jaakko innosti Annaa pohtimaan, mitä tämä haluaisi tehdä elämässä. Kun poliisikoulun ovet eivät auenneet, yliopisto alkoi kiinnostaa. Jaakko opiskeli kauppakorkeakoulussa.

Anna pääsi opiskelemaan uskontotieteitä ja psykologiaa. Hänestä tuli opettaja, ja ensimmäinen työpaikka löytyi omasta lukiosta vuonna 2003.

– Nykynuorilla on hirveät paineet löytää paikkansa. Olen hyvä esimerkki siitä, ettei haittaa, vaikka etsii itseään pitkään. Oma paikka löytyy kyllä.

Anna on kiitollinen siitä, että hän on tavannut elämänsä varrella oikeita ihmisiä. Jaakko on tärkein heistä. Pienet häät vietettiin, kun Anna oli 25-vuotias.

– Taidan olla turvallisuushakuinen. Olen levoton, joten tarvitsen Jaakon kaltaisen rauhallisen hillitsijän. Hänen kanssaan uskallan olla rohkeasti sitä, mitä olen.

Avioparin ensimmäinen varsinainen kriisi liittyi lapsiin, tai oikeastaan niiden puutteeseen.

Jaakko halusi isäksi. Annakin halusi lapsia, mutta ensin piti urheilla, opiskella, matkustella ja tehdä töitä.

Kun päätös lapsesta tehtiin, Anna oli mukana täysillä.

Vuoden yrityksen jälkeen vauvaa ei kuulunut. Munasarjat eivät toimineet kuten piti, joten pari siirtyi hedelmöityshoitoihin.

Lääkäriystävä kävi piikittämässä hormoneja parin kotona, koska Anna ei pystynyt siihen neulakammoltaan. Vatsa turposi palloksi. Olo oli yksinäinen.

– Ihmiset onnittelivat raskaudesta, vaikka siitä vasta haaveiltiin. Se tuntui kohtuuttomalta.

Anna ei hiiskunut asiasta muille.

– Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miksi pidin kaiken sisälläni. Ehkä pelkäsin, että olin aiheuttanut ongelman itse. Olinko treenannut nuorena liikaa?

Pari jonotti adoptioneuvontaan. Kun sieltä soitettiin vuoden päästä, Annalla oli hämmentäviä uutisia.

– Olin juuri tehnyt raskaustestin, joka näytti plussaa. Viimeiseksi sovittu hedelmöityshoito oli onnistunut. En osannut iloita, olin hermoraunio.

Hän ramppasi kalliissa ultraäänitutkimuksissa varmistamassa, että vauva on hengissä, ja osasi nauttia raskaudesta vasta loppumetreillä.

– En halunnut hankkia edes vaunuja ennen kuin vasta juuri ennen Elsan syntymää.

Perhe Kreetalla kesällä 2018.

Olen ihan hyvä äiti, vaikka teen asiat omalla tavallani. Tätä Annan on täytynyt vakuutella itselleen monesti.

– En tykkää leikkiä. Olen potenut tästä huonoa omaatuntoa. Puuhailen lasteni kanssa kaikkea muuta.

Toinen raskaus alkoi spontaanisti, kun Elsa oli kahdeksankuinen. Anna oli juuri palannut opettajan töihin, ja Jaakko oli vuorostaan Elsan kanssa kotona.

Kun kuopus Reino oli vauva, Anna lievitti kolmenkympin kriisiään: hän hankki terveystiedon opettajan pätevyyden ja kouluttautui personal traineriksi.

Anna jumppasi kotona lastenhoidon lomassa. Sitten hän keksi kuvata liikkeitä kännykällä. Oli vuosi 2013.

Ensimmäisessä videossa hän treenaa vatsalihaksiaan liikuttelemalla jalkojaan paperilautasten päällä. Anna julkaisi videon suljetulla Instagram-tilillään, jolla oli 28 seuraajaa. Tuttava kysyi, miksei hän avaisi tiliään julkiseksi, jotta muutkin voisivat jumpata hänen ohjeillaan.

Niin tapahtui. Hetkessä seuraajia oli satoja. ­Videoita jaettiin myös kansainvälisillä Fit Girl Videos -sivuilla.

Viisi vuotta sitten Anna ei olisi uskonut, että ihmiset pysäyttävät hänet kadulla kiittääkseen jumppaohjeista. Treeniblogista Kauneus ja Terveys -lehden verkkosivuilla on tullut suosittu, ja keväällä ilmestyi oma kotijumppakirja.

Pari vuotta sitten Anna rohkaistui ja otti virkavapaata opettajan töistä. Hän halusi kokeilla siipiään hyvin­vointiyrittäjänä. Niin kuin isä.

Myös isä löysi uuden ammatin hyvinvoinnin parista. Parin vuoden työttömyyden jälkeen hänestä tuli hieroja.

– Kun isä alkoi opiskella, tuli tunne, että selviämme lamasta sittenkin. Se oli huojentavaa.

Isä opiskeli myös neurolingvististä ohjelmointia ja kiersi Suomea luennoimassa työn ilosta. Anna oli ylpeä.

– Meissä taitaa olla paljon samaa. Minulla on vain ollut mahdollisuus valita. Olen etuoikeutettu.

Anna on ääripäiden ihminen, joka kaipaa rauhaa ja jatkuvaa tekemistä.

Joulupäivänä Anna täyttää neljäkymmentä. Tässä iässä paketti on usein valmis, kuten Annallakin. On lapset, asuntolaina ja työ. Puoliso, joka kokkaa ja konmarittaa.

Kun vielä osaisi nauttia. Se tuntuu välillä vaikealta.

– Saatan heti töiden jälkeen alkaa pohtia, mitä illan treeneissä tehtäisiin. Häviän usein omaan kuplaani, vaikka perhe olisi siinä edessäni.

– Se ärsyttää. Onkohan minulla tarkkaavuushäiriö? Mieheni on löytänyt rauhan, minä en.

Juoksu on Annan tapa hillitä levottomuutta. Kun kanta­pää sitten kipeytyi juoksusta, se oli kova paikka. Hän ei malttanut lopettaa juoksemista, vaikka kävelykin sattui.

– Olen ääripäiden ihminen. Kaipaan rauhaa, mutta minulla on myös jatkuva tarve toteuttaa intohimojani. Minusta tuskin tulee seesteistä.

Yksi Annan treeniryhmäläinen paljasti, että häntä oli ensin ärsyttänyt Annan jatkuva Instagram-jumppailu.

– Haluankin, että energiani välittyy. Tämä on minun tapani antaa.

Iän myötä hiljaisen yksinolon merkitys on korostunut.

– Olen kai introvertti. Kuormitun helposti, jos täytyy puhua monen ihmisen kanssa. Siksi vietän harvoin aikaa opettajanhuoneessa. Olen usein hiljainen seurassa.

Kotona Anna saa olla pitkiäkin aikoja puhumatta mitään. Se tuntuu ihanalta.

Pian tulee 22 vuotta siitä, kun Anna ja Jaakko tapasivat. Erilaiset temperamentit täydentävät toisiaan, mutta ne aiheuttavat myös ristiriitoja.

– Perheessäni on lauottu asioita suoraan. Jaakon on pitänyt totutella siihen ja minun olemaan välillä hiljaa.

Miettiikö Anna, millaista elämä olisi ilman Jaakkoa?

– Joskus on tehnyt mieli luovuttaa, mutta meillä on jo pitkä historia. Olisinko valmis luopumaan siitä?

Pariskunta treenaa yhdessä. Ja kävelee.

– Kävely on paras tapa hoitaa suhdetta. Keskitymme toisiimme. Puhumme asiat halki, ja arki kantaa taas. Otamme toisiamme kädestä, kuten 20 vuotta sitten.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 16/2018.

Julkaistu: 3.1.2020
Kommentoi »