Kauneus & Terveys

Alopecia vei tukan ja ajoi masennukseen - näin Paula Kasurinen selvisi



Alopecia vei tukan ja ajoi masennukseen - näin Paula Kasurinen selvisi

Yrittäjä Paula Kasurisen tukka alkoi lähteä 11-vuotiaana. Sitten irtosivat kulmakarvat ja ripset. Poikkeava ulkonäkö ajoi vuosien häpeään ja masennukseen. Mikä pelasti nuoren naisen?
Teksti Hanna Pesonen
Kuvat Raisa Kyllikki Ranta

Paula Kasurinen, 33

Koulutus: pukuompelija, vaatesuunnittelija AMK

Ammatti: yrittäjä

Asuinpaikka: Helsinki

Perhe: puoliso ja poika Myrsky, 6kk

Harrastukset: lautapelit ja jalkapallo FC Rintapumppu -joukkueessa, joka pelaa naisten harrasteliigassa

Motto: Tove Janssonilta "Tee työtä ja rakasta".

Kolikonkokoinen, kalju läiskä päälaella. Pidempi luokkatoveri huomasi läntin Paula Kasurisen vaalean polkkatukan joukossa 11-vuotiaana. Hiuksettomia laikkuja tuli viidesluokkalaisen päähän pian lisää.

Lääkärissä selvisi, että Paulalla on alopecia areata. Pälvikalju on perinnöllinen autoimmuunisairaus, joka voi puhjeta missä iässä tahansa niin naisilla kuin miehillä. Paulan lähisuvussa sairautta ei ollut aiemmin ollut.

Järkyttävintä ei silti ollut se, että alakouluikäiseltä alkoi irrota tukkaa. Lääkärin sanat painuivat mieleen.

– Hän sanoi, että hänelläkin on 11-vuotias tytär ja tämä viettää aivan liikaa aikaa peilin edessä. Asenne oli hyvin vähättelevä. Minut leimattiin pinnalliseksi ja sairauteni kosmeettiseksi haitaksi. Alopecialla on rankka ulkonäkövaikutus ja sen mitätöinti tuntui pahalta, Paula sanoo nyt, 22 vuotta myöhemmin.

Lintuja, hirviöitä ja etenkin kukkia. Niitä näkee Paulan suunnittelemissa puisissa korva- ja kaulakoruissa. On esikkoa, leinikkiä ja neilikkaa. Suurin inspiraation lähde onkin luonto.

– Kukkahörsöily vahvistuu vuosi vuodelta! hän kuvailee suunnitteluaan ja nauraa.

– Mutta en osaa piirtää mitään vain huvin vuoksi. Lopputuloksen täytyy olla jokin käyttöesine.

Paulan luoman Poola Kataryna -muotimerkin mallistoihin on kuulunut myös mekkoja, tunikoita, paitoja ja housuja.

Kirkkonummella varttunut Paula opiskeli lukion jälkeen ensin teatteripuvustusta. Sitten hän piti välivuoden, jonka aikana valmistui pukuompelijaksi. Lopulta hän vei ammattikorkeaopinnot loppuun Helsingissä ja sai vaatesuunnittelijan paperit.

Opiskelijavaihto Lontoossa – yhdessä maailman muotipääkaupungeista – vaikutti uraan paljon. Paula oli työharjoittelussa eettisessä People Tree -muotiyrityksessä ja innostui vastuullisuudesta.

– Minua ahdisti muodin lyhyt sykli ja vaatteiden kertakäyttökulttuuri. Tuohon aikaan vastuullisuus ei vielä ollut niin iso juttu Suomessa kuin nyt. Kiinnostuin Lontoossa myös korujen tekemisestä.

Paula perusti oman merkin vuonna 2010. Nuori yrittäjä alkoi käyttää tuotteissaan ekologisia materiaaleja ja teollisuuden ylijämää. Korujensa puuksi hän valikoi suomalaista koivua. Tuotteet valmistetaan eettisesti: korut Suomessa ja vaatteet Virossa.

Pian kaljujen läiskien löytymisen jälkeen Paulalta putosivat kulmakarvat. Yläasteella irtosivat ripset. Kummatkaan eivät ole kasvaneet takaisin. Sittemmin myös vartalon ihokarvat ovat lähteneet.

Alopeciassa elimistö luulee, että karvatupessa on haitallinen mikrobi ja hyökkää sitä vastaan. Kyseessä on ikään kuin allerginen reaktio omia kudoksia vastaan. Sairauteen ei ole parannuskeinoa, ja se on hankalasti ennustettava. Karvat voivat kasvaa takaisin – tai eivät. Paulalla hiuksia kasvoi takaisin etenkin kesäisin.

Sairaus iski Paulaan pahimpaan mahdolliseen aikaan. Hän koki, ettei täyttänyt normia ja että hänen piti selitellä ulkonäköään jatkuvasti.

– Murrosiän kynnyksellä häpesin poikkeavaa ulkonäköäni todella paljon. Sairaus määritteli sitä, millaiseksi identiteettini muotoutui. Pahinta oli, etten saanut itse valita, miltä näytän.

14-vuotiaana Paula otti pudonneiden kulmakarvojensa paikalle kestopigmentoinnit. Niistä tuli ensin punertavat ja lopulta harmaat.

– Pigmentointeja ei saisi laittaa tuon ikäiselle! Tekijällä on iso vastuu. Asiakas ei voi tietää, kuka on hyvä tekijä ja millaiseksi väri pahimmillaan muuttuu. Omistani ainakin tuli kamalat!

Paula peitti epäonnistuneet pigmentoinnit pitkään otsatukalla, johon hiuksia onneksi riitti. Äskettäin hän poistatti kulmatatuoinnit laserilla.

Kaljut kohdat rajoittivat kampausta, ja Paula käytti aina huivia. Hän hankki myös yhden peruukin, mutta käytti sitä vain lakkiaispäivänä. Se hiosti eikä tuntunut muutenkaan omalta.

– Jatkuva pelko siitä, että huivi valahtaa paikoiltaan ja hiuksettomat kohdat paljastuvat, oli stressaavaa. Lopulta sairastuin masennukseen.

Masennus tuli ja meni koko yläkoulu- ja lukioajan. Sairaanhoidon vähättelevä suhtautuminen ei helpottanut tilannetta.

– Voin huonosti. Ulkonäköpaineeni olivat valtavat. En käynyt uimahallissa yli 10 vuoteen. Koin, että minulta jäi myös työpaikkoja saamatta, koska työnantajat näkivät, että olen sairas.

Vanhemmat ja ystävät olivat huolissaan ja tekivät kaikkensa Paulan eteen. Perhe etsi tietoa, mutta sitä ei löytynyt. Internetiä ja sen hakukoneita ei vielä ollut.

Paula sai terapiaa ja kävi siinä säännöllisesti, kunnes täysi-ikäistyi. Sitten sitä ei enää korvattu.

Elämä alkoi helpottaa vasta 24-vuotiaana, kun Paula löysi DCP-hoidon (difenyylisyklopropenoni). Päänahan paikallinen herkistyshoito kasvattaa hiuksia takaisin kaljuihin kohtiin.

Lääkkeen teho perustuu lievään kosketusyliherkkyysreaktioon. Keho hyökkää ainetta vastaan, jolloin karvankasvu kiihtyy. Aineen käyttöön liittyy eettinen ristiriita: yleensä allergian tahallista aiheuttamista vältetään. DCP tehoaa silti noin 50 prosentilla vaikeaa alopeciaa sairastavista.

Se oli ensimmäinen hoito, joka auttoi Paulaa. Nuorempana hän kokeili kaikkea muutakin: valohoitoa, kortisonia ja akupunktiota. Turhaan.

– Minulle alkoi tulla tukkaa kuukauden päästä hoidon aloittamisesta. Käytin sitä viiden viikon välein raskauteen asti. Koin, että sain vihdoin määrittää minäkuvani uudelleen ja vapauden valita, miltä näytän!

Yrittäjyys ei pelottanut. Sen sijaan se tuntui ainoalta mahdollisuudelta saada oman alan töitä Suomesta.

Mutta eikö muotiala ole vaikea ainakin taloudellisesti?

– Olihan alku kituuttamista. Sain starttirahaa, ja vanhempani auttoivat. Eivät elättäneet, mutta tukivat kyllä. Minulla ja vanhemmillani on erittäin läheiset välit.

Ensimmäiset vuodet yrittäjänä olivat intohimoisia. Tuossa työssä ei riitä, että vain tykkää siitä, mitä tekee.

– Olen oppinut yrittäjäksi tekemällä, opetellut katelaskennat ja muut. Perheessäni ei ole yrittäjätaustaa. Ajattelin silti heti, että yrityksen pitää kannattaa.

Ja se on kannattanut. Viime vuodet Paula on pystynyt elättämään sillä itsensä. Ja paljon enemmän.

– Yritys on parantanut itsetuntoani. Sairauteeni en ole voinut vaikuttaa, mutta työssäni olen saanut tehdä kaiken niin kuin itse haluan. Onnistuminen on vahvistanut minäkuvaani. Vaikeiden vuosien jälkeen se on ollut ihan parasta.

Raskaiden aikojen jälkeen Paula on onnellinen myös siitä, että tuli raskaaksi. Se ei ole itsestään selvää kenellekään, saati autoimmuunisairautta potevalle. Paulalla on myös alopecian liitännäissairauksia: atooppinen ihottuma, keliakia ja psoriasiksen kaltainen PPP-tulehdus käsissä.

Loppuraskautta varjosti paha raskausmyrkytys.

– Olin tosi sairas. Menin neuvolaan mutta päädyinkin Naistenklinikalle. Minun piti synnyttää kuuden viikon päästä, mutta kahden ja puolen viikon päästä olinkin jo kotona lapsen kanssa!

Keskosena syntynyt poika sai nimen Myrsky. Myrskyisän alun jälkeen kaikki on sujunut hyvin. Suloinen, rauhallinen vauva on nyt puolivuotias.

– Äitiys on ollut ihanan intensiivistä mutta toisaalta pysähdys. Ennen kävin kotona vain nukkumassa.

Pysähtyminen ulottuu myös työhön. Paula on laittanut mallistonsa tauolle, sulkenut sen verkkokaupan ja myynyt varastot tyhjiksi. Nyt hän miettii, mitä seuraavaksi.

– Seitsemän vuotta on pitkä aika. Tämä on hyvä hetki vapauttaa ajatuksia. Perustanko uuden merkin vai jatkanko vanhaa? Haluan ainakin opiskella korusuunnittelua ja tehdä jatkossa hopea- ja kultakoruja.

Hiukset ovat naisen kruunu, sanotaan. Miltä se Paulasta tuntuu?

– Se on aika vanhanaikainen sanonta. En tunnista siitä todellisuutta. Hiukset eivät ole naisen kruunu, asenne on! En pidä niitä naisellisuuden mittarina. Hiusten puute ei ole esimerkiksi ollut ongelma yhdellekään poikaystävälleni.

Raskausmyrkytyksen ja imetyksen myötä alopecia paheni ja hiuksia alkoi löytyä ympäri asuntoa. DCP-hoito ei sovi, jos on raskaana tai imettää. Paula antoi ystävänsä ajaa päänsä täysin kaljuksi.

Se tuntui vapauttavalta. Hän jakoi Instagramissa selfien ja lisäsi siihen hashtagin #korviksetnäkyyparemmin.

– Oli ihana huomata, ettei asia ahdista minua samalla tavalla kuin nuorempana. Totta kai olen etuoikeutettu, koska asun isossa kaupungissa. Varsinkaan Kallion alueella ei erotu erikoisemmalla tyylillä. Aikuisena voin myös valita lähipiirini itse.

Paula ei ole vielä käynyt kaljuna ulkona mutta futistreeneissä kyllä.

– Siellä muuten huomaa, että kulmilla ja ripsillä olisi ihan oikeakin tehtävä, kun hiki valuu silmiin!

Sairaus on laajentanut estetiikan tajua.

– Minulla on useita kauneuskäsityksiä ja kunnioitan monimuotoisuutta. Meitä on monennäköisiä. Ulkonäön ikävä kommentointi on aina epäkorrektia ja tuntuu pahalta. En voi olla seurassa, jossa tehdään sellaista.

Nauravainen, tasapainoinen, sinut itsensä kanssa. Sellaiselta Paula vaikuttaa. Miten hän jaksaa olla niin myönteinen?

– Mietin aikoinaan, että joko masennus jatkuu tai loppuu. Valitsin jälkimmäisen. Olen oppinut suhteuttamaan, mikä on tärkeää, ja olemaan välittämättä pienistä murheista. En ole koskaan ymmärtänyt katkeruuden tai kateuden päälle. Harva pääsee helpolla. Jokaisella on jotain, minkä kanssa joutuu painimaan.

Myös arki on nyt hyvää. Paula haluaa olla hyvä vanhempi ja kasvaa uuteen, jännittäväänkin rooliin.

Myrsky on hiljentynyt päiväunille 45 minuuttia sitten. Rytmi on kuulemma kellontarkka. Paula kurottaa kätensä pinnasänkyyn. Myrsky nousee.

Julkaistu: 4.10.2018