Aivoinfarkti halvaannutti Matti Grönmanin kesken työpäivän – kuntoutus jatkuu koko loppuelämän: ”Pinsettiotetta pitää harjoitella, koska etusormi ja peukalo jäivät tunnottomiksi”

”Oli perjantai, joulukuun 11. päivä vuonna 2015. Olin Seinäjoen ammattikorkeakoulussa pitämässä yrittäjäkurssia ja kerroin kurssilaisille edunvalvonta­valtakirjan tärkeydestä. Tällä valtakirjalla päätetään, kuka hoitaa valtuutuksen ­antaneen ihmisen etuja, jos tämän toimintakyky heikkenee. Heitin esimerk­kinä, että yrittäjälle voisi tulla vaikkapa aivoinfarkti.

Kun ruokatauolla nousin pöydästä, huomasin, etten nähnyt oikeaa kättäni. Mitä ihmettä? Kun lajittelin ruokailuvälineitä palautuslinjalle, käsi heilui vieres­säni kuin naru. Ajattelin, että nyt pitää palata nopeasti luokkaan ja juoda jotain. Sisätiloissa oli lämmintä, joten kärsin ­ehkä nestevajauksesta.

Oloni parani, kun join pullon vettä. Tuumin, että tämä meni nyt ohi. Kun kurssilaiset saapuivat paikalle, nousin seisomaan. Sanoin, että eiköhän jatketa. Sitten kasvojeni oikea puoli valahti veltoksi ja lyyhistyin tuolille. Kauhistuneet kurssilaiset todistivat omin silmin, mitä yrittäjälle voi tapahtua aivan yllättäen.

Onneksi ryhmässä oli sairaanhoitaja. Hän tajusi heti, mistä oli kyse. Hoitaja rauhoitteli minua ja puhui samalla puhelimessa hätäkeskuksen päivystäjän kanssa. Minä makasin avuttomana lattialla. Olin halvaantunut enkä voinut puhua, mutta olin koko ajan tajuissani. Tilanne oli karmea.

Toisaalta minulla oli onnea matkassa. Paikalla oli henkilö, joka tunnisti aivoverenkiertohäiriön oireet. Paloasema oli nurkan takana, joten ambulanssin tulo kesti vain muutaman minuutin. Lisäksi pääsin Seinäjoen keskussairaalassa saman tien aivojen kuvaukseen.

Neurologi kertoi, että meneillään oli ­aivoinfarkti. Akuuttivaihe ei ollut vielä päällä, ja liuotushoito voitiin aloittaa ­saman tien. ”Saattaa olla, että selviydyt tästä”, hän lohdutti.

Tunto alkoi palautua raajoihini jo samana iltana, mutta puheeni oli pelkkää puuroa. Päällimmäisenä mielessäni olivat edelleen edunvalvontavaltuutukseen liittyvät asiat. Kun vaimoni tuli katsomaan minua, yritin kovasti sanoa hänelle sanan edunvalvontavaltakirja. Hän ei kuitenkaan saanut puheestani selvää. Seuraavana päivänä neljävuotias tyttärenpoikani totesi osuvasti: ”Tuffa, sä ­puhut ihan Aku Ankkaa.” Tuffa on murremuoto isoisästä.

Olin Seinäjoella vain viikonlopun yli. Sen jälkeen minut siirrettiin Satakunnan keskussairaalaan, kotikaupunkiini Poriin. Siellä alkoi pienimuotoinen kuntoutus. Tein kävelylenkkejä sairaalan portaissa ja käytävillä. Meno oli huteraa, enkä olisi saanut kävellä yksin, mutta kävelin silti.

Viikon päästä siirryin Porin kaupunginsairaalan kuntoutusosastolle ja kohtasin muita aivoinfarktiin sairastuneita. Oma tilanteeni oli varsin hyvä moniin verrattuna, koska olin saanut hoitoa viiveettä. Sain lähteä kuntouttamaan itseäni hyvistä asemista.

Tunsin kiitollisuutta, mutta välillä ­minua pelotti. Miten tästä mentäisiin eteenpäin? Onneksi meillä on vaimon kanssa aina ollut sellainen asenne, että kaikesta selvitään. Yhteinen mottomme on sama kuin presidentti Koivistolla: jos emme ihan varmuudella tiedä, miten asiat tulevat menemään, oletetaan, että ne menevät hyvin.

Olimme selvinneet myös vaimon rintasyövästä yhdeksän vuotta aiemmin. Hoidin tuolloin arjen asioita rinnalla kulki­jana. Nyt roolit olivat päinvastaiset.

Vaimoni pyöritti arkea, ja minä keskityin kuntoutumiseen. ”Vieläkö tuffa ­puhuu Aku Ankkaa?”, kyselin tyttären­pojaltani. ”Ei enää niin paljon”, hän vastasi. Pienetkin edistysaskeleet kannustivat jatkamaan.

Vaikeinta oli ymmärtää, miksi juuri minulle kävi näin. Olin mielestäni aina suosinut terveitä elintapoja.

Aivoinfarktilleni oli kuitenkin selkeä syy: eteisvärinä. Se oli diagnosoitu keväällä 2013. Olin tiennyt, että eteisvärinä voi aiheuttaa aivoinfarktin, jos jokin verihyytymä lähtisi liikkeelle.

Aivoinfarkti oli silti aika vieras ajatus. En ollut tosissani ajatellut, että se voisi sattua minulle.

Jälkikäteen olen ihmetellyt, mikä sai minut ottamaan esimerkiksi aivoinfarktin, kun puhuin yrittäjäkurssilaisille toimintakyvyn odottamattomasta heikkenemisestä. Oliko se jonkin sortin etiäinen?

Aluksi eteisvärinää ei meinattu saada millään kiinni. Minulla oli ollut rytmihäiriöitä vuodesta 2010 alkaen, mutta ne kuitattiin työstressin aiheuttamiksi. Koulutin aloittelevia yrittäjiä ympäri Suomea. Lisäksi vaimon rintasyöpä oli kuormittanut minua. Hänen sairastaessaan kukaan ei kysynyt, miten minä jaksoin, vaan mitä vaimolle kuului. En saanut tukea, vaikka olisin kaivannut sitä.

Rytmihäiriöitä hoidettiin lääkekuureilla, mutta ajan kuluessa ne pahenivat. Lääkäri epäili eteisvärinää, ja sitä yritettiin löytää useaan otteeseen sydänfilmillä.

Rytmi kuitenkin rauhoittui aina, kun filmiä otettiin. Lopulta sovimme työter­veyshuollon kanssa, että voisin marssia sydän­filmiin ilman ajanvarausta, jos ­oireita tulisi päiväsaikaan.

Eräänä aamuna oloni oli niin huono, ­että menin työterveyteen suoraan kotoa. Hoitaja ilmoitti, että nyt se saatiin pyydystettyä. Minun piti lähteä heti sairaalaan, jossa rytmi käännettäisiin sähköisesti. Mitään ei kuitenkaan tehty, koska eteisvärinä meni ohi itsestään.

Elämä jatkui samankaltaisena. Tuumin, ettei tästä tule mitään. Varasin ajan kardiologille, joka määräsi hoidoksi beetasalpaajia. Hän varoitti, että niitä ”syödään puulaatikkoon asti”.

Lääkkeistä ei ollut toivottua apua. Eteisvärinäkohtauksia tuli useammin, ja ne kestivät kauemmin. Aloin pelätä, että puulaatikko lähestyi minua ennenaikaisesti.

Kävin Tampereen Sydänsairaalassa spesialistin vastaanotolla ja sain rytmihäiriö-, verenpaine- ja verenohennuslääkkeet. Puolen vuoden päästä oireet palasivat jälleen. Sen jälkeen spesialisti suositteli ­katetriablaatiohoitoa. Toimenpiteellä pyritään vaikuttamaan eteisvärinän käynnistymismekanismiin eli sammuttamaan se.

Katetriablaatio tehtiin joulun alla 2014. Siitäkään ei ollut pysyvää apua, vaan rytmihäiriöt palasivat seuraavana keväänä. Lempiharrastuksestani golfista ei tullut mitään. Väsähdin kentällä täysin.

Minulle ehdotettiin, että toimenpide uusittaisiin ennen joulua. Aivoinfarkti ­iski kuitenkin ennen sitä.

Oma osuutensa infarktin synnyssä lienee sillä, että verenohennuslääkkeeni oli pantu tauolle. Lääkkeestä oli ollut paljon haittaa: en saanut nukutuksi, ja jalkojani ja päätäni särki. Myöhemmin kuulin, että tauotus oli virhe. Mutta mitäpä sitä jälkijunassa murehtimaan. Asioita pitää käsitellä sellaisina kuin ne ovat eikä suurennella niitä. Katkeruudesta on päästettävä irti, sillä se ei vie eteenpäin.

Kotiinpaluu sairaalasta oli merkittävä askel kohti parempaa. Vaikken ollut vielä kummoisessa kunnossa, voimia antoi jo se, että sain elää yhdessä vaimoni kanssa.

Vointini parani päivä päivältä, kun pääsin ulos lenkkeilemään. Kaksi kertaa viikossa kävin toiminta-, puhe- tai fysioterapeutin vastaanotolla. Seuraavana vuonna pääsin kahden viikon kuntoutusjaksolle Kankaanpään kuntoutuskeskukseen. Siitä oli suuri apu. Selviydyin jo omatoimisesti, vaikka toinen käsi oli aika lailla toimeton. Puhekin alkoi pikkuhiljaa sujua.

Odotin kovasti kevättä ja kesää, jotta pääsisin golfkentälle. Pettymyksekseni pelaamisesta ei tullut mitään. Mailan ­käsittely ei onnistunut enää samalla ­tavalla kuin ennen. Pelaaminen piti opetella uudestaan.

Uhkasin monta kertaa, että lyön hanskat tiskiin, mutta vaimo ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Hän vakuutti, että pääsisimme vielä yhdessä pelaamaan. Hän oli oikeassa, mutta aikansa se otti.

Haastetta riittää edelleen, koska oikea käsi ei vieläkään toimi kunnolla. Jos pelaan tuntemattomien kanssa, kerron ennen pelin aloittamista aivoinfarktistani. Näin kukaan ei ihmettele hutejani. Pallo saattaa yhtäkkiä häipyä näkökentästäni, ja osuma voi olla minkälainen hyvänsä.

Vuonna 2017 huomasin Aivoliiton lehdessä ilmoituksen, jossa etsittiin aivo­infarktin sairastaneita etäkuntoutus­kokeiluun. Innostuin asiasta heti. Kokeilussa sain olla tietokoneen välityksellä yhteydessä puhe-, toiminta- ja fysioterapeuttiin. Kameran avulla terapeutti näki, missä kunnossa olin ja mitä pystyin milloinkin tekemään. Homma toimi yhtä ­hyvin kuin vastaanotolla.

Ehkä kaikkein tärkeintä on kuitenkin ollut itsenäinen harjoittelu kotona. Se merkitsee lukemattomia toistoja. Esimerkiksi pinsettiotetta pitää harjoitella jat­kuvasti, koska oikean käden etusormi ja peukalo jäivät tunnottomiksi. Treeni jatkuu puulaatikkoon asti.

Infarktista on nyt kuusi vuotta. Moni asia on muuttunut siinä ajassa.

Asuimme ennen omakotitalossa, jossa lämmitysjärjestelmään kuului perinteinen uuni. Klapien tekeminen oli mielihommaani. Infarktin jälkeen se ei luonnistunut. Muutimme kerrostaloasuntoon.

En myöskään kyennyt enää pitämään koulutuksia. Kasvojeni oikea puoli puutui pitkään puhuessa. Siirryin eläkkeelle, mutta teen vielä yritysten arvonmäärityksiä. Näin en turhaudu. Kipinä työhön on edelleen tallella.

Lisäksi touhuan mukana Aivoliiton toiminnassa. Haluan olla avuksi. Itselläni on ollut vahva tukiverkko – vaimo, lapset ja ystävät – mutta kaikilla ei ole sellaista. Silloin ihminen vetäytyy ja on vaarassa syrjäytyä. On myös tärkeää kohdata saman kokeneita. Olen aloittamassa vertaistukiryhmää verkossa omalla alueellani.

Oma vointini on aika hyvä. Tosin välillä olen kohtuuttoman väsynyt. Tämä johtuu sydämen vajaatoiminnasta, joka todettiin neljä vuotta sitten.

Vajaatoiminta on ­seurausta siitä, että lääkitykseni jatkui ­samanlaisena infarktin jälkeen. Sitä olisi pitänyt muuttaa, mutta jostain syystä näin ei tehty.

Infarkti ei enää vaadi seurantaa. Pyrin omilla elintavoilla siihen, ettei se uusisi.

Liikun paljon ja syön terveellisesti. Painoni on pudonnut kymmenen kiloa, koska olen noudattanut puheterapeutilta saamaani kolmen H:n ohjetta. Se tarkoittaa hienonna, hienonna, hienonna.

Minun oli infarktin jälkeen pitkään vaikea niellä, mutta nieleminen helpottui, kun aloin pureskella ruokani huolellisesti. Samalla annoskoot pienenivät ja ruoka alkoi maistua paremmalta. Bonuksena paino laski pysyvästi.

Elämäni on nyt aika lailla mallillaan. ­Pitää olla tyytyväinen ja kiitollinen, että saan olla tässä kunnossa.

– Parasta apua on ollut ­puolison tuki ja mukana olo sekä yhdessä tekeminen. ­Neljälle lapsellemme sairastumiseni oli järkytys, mutta hekin ovat tukeneet minua. Kahdeksan lastenlastani ovat olleet verraton voimanlähde. En ole joutunut kohtaamaan ­tapahtunutta yksin.

– Olen oppinut hidastamaan. Enää minun ei tarvitse saada niin paljon aikaiseksi. Riittää, että teen sen, mihin pystyn ja mikä tuntuu tarpeelliselta. Ennen ajattelin, että minun pitää auttaa kaikkia. Nyt prio­risoin, missä järjestyksessä teen mitäkin.

– Minulla ei ole suuria ­haaveita. Kunpa terveys säilyisi nykyisen kaltaisena ja pystyisin lenkkeilemään, nauttimaan luonnosta ja golfaamaan. Toinen intohimoni on gourmetkokkaus. Bravuurini on kala, etenkin kaikenlaiset silakkaruoat.