”Äiti oli narsisti, joka vei ilon elämästäni – miten parantuisin sieluuni jääneistä haavoista?”

Rakkausklinikalle kirjoittava 55-vuotias nainen kertoo vaikeasta suhteesta äitiinsä. Äiti alkoi terrorisoida tytärtään ja tämän perhettä, kun menetti oman puolisonsa parikymmentä vuotta sitten. Tytär yritti auttaa, mutta ahdistunut äiti purki oloaan ilkeilyllä ja huonolla käytöksellä. Nyt tytär miettii, kuinka eheytyisi narsistisen äidin sieluunsa jättämistä haavoista. Välit eivät koskaan parantuneet, vaikka äiti myöhemmin löysi uuden miehen. Nyt äiti on jo kuollut.

Perheneuvoja Juha Pettersonin mukaan olisi syytä olla huolissaan, jos äidin toiminta ei olisi tuntunut missään. Kokemus siitä, että jos emme kelpaa omille vanhemmillemmekaan, niin kelpaammeko kenellekään, on vahva. Lapsen ja aikuisenkin oma-arvontunto perustuu pitkälti sen varaan, kuinka vanhemmat meitä katsovat. Pahimmillaan vanhempien toiminta vääristää kuvan itsestämme rumaksi ja pahaksi. Petterson muistuttaa, että tilanteeseen on saatavilla apua ja hoitoa. Hoidon jälkeen tilanne näyttää varmasti jo paljon valoisammalta.

Rakkausklinikka on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon neuvontapalvelu, jossa perheneuvojat vastaavat lukijoiden lähettämiin kysymyksiin. Julkaisemme uusia kysymyksiä ja vastauksia Rakkausklinikalla joka perjantai.

Hei! Minulla on ollut aina hyvin etäinen suhde äitiini. Olen ainoa tytär ja tällä hetkellä olen jo 55-vuotias. Suhde äitiini muuttui, kun isäni kuoli yli 20 vuotta sitten. Minusta tuli äidin ainoa tukihenkilö. Äiti eli isän kanssa tiiviisti, eikä hänellä ollut omia ystäviä. Siksi hän jäikin ihan tyhjän päälle surunsa kanssa. Yksin jäätyään äiti kyläili paljon perheeni luona.

Raadollisinta tässä on se, että vaikka autoin ja olin paljon läsnä, hän purki ahdistustaan, masentui ja alkoi lähettää minulle postissa kamalan ilkeitä kirjeitä. Tätä peliä kesti kauan, sillä törkypostia tuli noin kolmen vuoden ajan. Se on pitkä aika kestää ilkeilyä. On selvää, että äidin käytös meni liian pitkälle. Yritin kestää ja katsoin läpi sormien. Mutta rajansa kaikella.

Viimein olin niin lopussa, että harkitsin välien katkaisemista, mutta en pystynyt, koska olihan hän äitini. Äidistä tuli taakka, hän muuttui narsistiksi ja ilo elämästä katosi. Äiti alkoi uhkailla, että haluaa kuolla. En osannut ohjata häntä silloin seurakunnan, esimerkiksi diakonin tai jonkun muun, puheille saamaan apua. Äidin takia sain eräänä keväänä burn outin. Ylihuolehdin äidistä ja oma elämäni jäi sivuun. Piti hoitaa myös kaksi pientä lasta, sillä olin silloin kotiäiti.

Minä haluaisin kysyä, miten toipua ja eheytyä narsistisen äidin sieluun jättämistä haavoista ja kaikesta siitä mitätöinnistä? Äitini löysi uuden miesystävän, jonka kanssa eli loppuelämänsä. Minun ja äidin välit eivät parantuneet, vaikka hän löysi miehen. Miksi huonouden tunne on seurannut minua sen jälkeen? Kärsin paljon, kun menetin äidin hyväksynnän.

Vastauksesta kiitollinen ainoa tytär, vaimo, äiti ja mummu.

Hei,

Äitisi jäätyä leskeksi olit hänelle tuki ja turva. Halusit auttaa hänet takaisin jaloilleen. Äitisi ei kuitenkaan pystynyt suremaan menetystään, vaan hän suuntasi pahan olonsa sinuun. Jouduit kestämään äitisi huonoa käytöstä liian kauan ja koet, että sinun olisi pitänyt asettaa hänelle selvemmät rajat. Ehkä kokemasi velvollisuuden tunne, syyllisyys tai pelko (uhkailiko äiti itsemurhalla?) estivät tekemästä sitä, mikä näin jälkikäteen olisi tuntunut oikealta ratkaisulta. Tietysti jälkikäteen monet asiat näyttävät erilaiselta ja on helpompaa nähdä, miten olisi pitänyt toimia. Kun tilanne oli ajankohtainen et tiennyt, mitä nyt tiedät: esimerkiksi sitä, että kärsit burn outin äidin toiminnan seurauksena.

Voi vain arvailla, mitkä kaikki tekijät vaikuttivat äitisi käyttäytymiseen. Olivat syyt mitkä hyvänsä, niin ne eivät oikeuta hänen tekemisiään. Toivottavasti et syytä itseäsi siitä, ettet pystynyt puolustamaan itseäsi paremmin äidin henkiseltä väkivallalta tai osannut ohjata häntä ammattiavun piiriin.

Helposti käy niin, että siedämme läheisiltämme loukkauksia, koska ajattelemme tilanteen muuttuvan paremmaksi. Venytämme ymmärtämiskykyämme äärimmilleen etenkin, jos kysymyksessä ovat omat vanhempamme. Olemme heille monesti käsittämättömän lojaaleja, vaikka itse kärsisimme heidän käytöksensä seurauksista. Äitisi oli lisäksi kokenut raskaan menetyksen ja tarvitsi apua. Olisi varmasti tuntunut sydämettömältä kääntää hänelle siinä tilanteessa selkäsi. Voimme ikään kuin unohtaa itsemme ja oman hyvinvointimme ”hyvistä syistä”. Ristiriita on siinä, kenelle lopulta olla uskollinen: itselle vai läheiselle, tässä tapauksessa äidille, jonka käyttäytyminen jätti syvät haavat.

Kysyt viestissäsi, miksi huonommuuden tunteet ovat seuranneet sinua? Miten toipua vähättelystä, mitätöinnistä ja sieluun jääneistä haavoista? Pohdin, kenelle ei jäisi haavoja sieluun ja huonommuuden tunteita, jos olisi kokenut samanlaista kaltoinkohtelua kuin sinä? Jos äitisi toiminta ei olisi tuntunut missään, olisi todella syytä olla huolissaan sieluntilastasi. Olet tunteva ihminen, jolle asiat ovat syvästi merkityksellisiä.

Monissa meissä elää vanhana uskomus ja kokemus: jos emme kelpaa omille vanhemmillemme, niin voimmeko kelvata kenellekään? Lapsen ja aikuisenkin itse- ja omanarvontunto rakentuu paljolti sen varaan, miten vanhemmat katsovat ja kohtelevat meitä. Vanhempien suhtautumisesta meihin luomme käsityksen siitä, olemmeko pohjimmiltaan toisten rakkauden, huolenpidon ja aidon kiinnostuksen arvoisia. Monesti vanhempien toiminta vääristää kuvan itsestämme rumaksi ja pahaksi.

Kerrot, että suhteesi äitiin on jäänyt etäiseksi. Et ole saanut häneltä sellaista huomiota, jonka varassa olisit voinut rakentaa myönteisen kuvan itsestäsi. Päinvastoin, äitisi on painanut sinua kritiikillään alaspäin, katsonut monesti kylmästi ohitsesi ja unohtanut ajatella sinun hyvinvointiasi. Onko niin, ettei äitisi juuri ole kysynyt, mitä sinulle kuuluu ja mitä sinä tarvitsisit voidaksesi paremmin? Emme voi valita sitä, keiden lapsia olemme. Emme voi päättää sitä, miten vanhempamme suhtautuvat meihin. Onneksi äitisi ei kuitenkaan ole ainut ihminen elämässäsi. Vaikka vanhempien merkitys oman itsetuntomme kannalta on keskeinen, niin muut läheiset voivat tuoda toisenlaista kokemusta siitä, keitä olemme.

Allekirjoitat viestisi tytär, vaimo, äiti ja mummu. Sinulla on siis rakkaita ihmisiä lähelläsi. Millaisena he mahtavat nähdä sinut? Minkälaista kuvaa voit rakentaa itsestäsi heidän antamansa palautteen perusteella? Kertovatko he arvostavansa sinua ja osoittavatko he sinulle rakkautta? Onko sinulla ystäviä, jotka ovat olleet sinulle merkityksellisiä ja vastavuoroisia? Menneisyyttä emme voi muuttaa, mutta aikuisina meillä on mahdollisuus asennoitua siihen uusilla tavoilla. Voimme esimerkiksi vaikuttaa siihen, katsommeko itseämme niiden ihmisten silmin, jotka ovat olleet meitä kohtaan kylmiä, välinpitämättömiä, hylkääviä ja rakkaudettomia. Vai annammeko tilaa mielessämme niille ihmisille, jotka ovat aidosti välittäneet ja rakastaneet meitä?

Kaikkia elämämme ihmisiä emme voi koskaan voittaa puolellemme. Tämä on surullinen ja kipeä tosiasia. Varmasti sinäkin joudut suremaan sitä, ettet koskaan saanut kaipaamasi äitiä ja hän ei kohdellut sinua toivotulla tavalla. Sielun haavat voivat parantua ajan kanssa ja itsestään, mutta tosiasia on, että monesti näin ei tapahdu. Tarvitsemme apua toisilta. Joskus tämä toinen voi olla luotettava ystävä, joskus terapeutti tai muu ammattiauttaja. Mitä itse ajattelet, mitä tässä nykytilanteessa tarvitsisit ja mikä tuntuu mahdolliselta esimerkiksi ajankäytön kannalta tai taloudellisesti?

Usein ensimmäinen askel kohti toipumista on se, että tunnistaa ja tunnustaa henkisen kipunsa. Tämän olet jo tehnyt! Seuraavaksi on tärkeää sanoa itselle, että ansaitsen saada itselleni apua ja tarvittavaa hoitoa. Olen sen arvoinen, että tarinani kuullaan ajan kanssa ja perusteellisesti. Se, että olet lähettänyt viestisi ja kirjoittanut tilanteestasi kertoo, että tunnistat tarpeen muutokselle. Nykyinen tilanne tuntuu raskaalta ja vie elämäniloa. Voi tuntua vaikealta ajatella, että henkinen kipu voisi helpottua, mutta usein se helpottaa, kun sitä aletaan hoitaa. Hoidon jälkeen elämä ei useinkaan näytä yhtä synkältä ja vaikealta. Eteemme avautuu uusia polkuja, jotka vievät kohti elämää, joka odottaa meitä.

Elämään vapautuu uutta energiaa, jonka voimme suunnata asioihin, jotka ovat meille aidosti merkityksellisiä ja jotka lisäävät henkistä hyvinvointiamme. Nyt voisi olla hyvä hetki sinun panostaa ja keskittyä itseesi hyvällä omallatunnolla.

Hyvää syksyn alkua, Juha Petterson