Kauneus & Terveys

Annimari Korte: Jokainen terve aamu on ihme


Juoksija Annimari Korte on joutunut ylittämään muitakin esteitä kuin pika-aidat. Hän on sairastanut liki koko elämänsä ja taistellut tiensä huipulle vasta kolmikymppisenä. Mikä on ollut menestyksen hinta?
Kuvat Sanna Lehto

Annimari Korte

Ikä: 31

Koulutus: Urheilu­journalismin maisteri.

Ammatti: Ammattiurheilija, aitajuoksija.

Asuinpaikat: Valencia ja Kirkkonummi.

Perhe: Koirat Raad ja Maya.

Harrastukset: Koirat.

Motto: Ihoonkin tatuoitu ”If you tell it’s impossible, I will show you a miracle.”

Aurinko paistaa keltaisen omakotitalon pihalle Kirkkonummella. On lähes hikisen kesäistä. Annimari Korte on pukeutunut pitkähihaiseen ja -lahkeiseen mustaan verryttelypukuun. Hän haluaa pysyä varmasti lämpimänä, kylmettymiseen ei ole varaa.

Annimari kantaa puutarhapöytään myöhäisen lounaansa. Naudan grillipihvi täyttää puolet lautasesta, grillattu maissi toisen puolen. Annos riittäisi tyydyttämään raavaan rekkakuskinkin nälän. Sekarotuiset pikkukoirat Raad ja Maya tanssivat ympärillä. Nekin haluaisivat osansa ateriasta.

Ennen kuin lähtee päivittelemään naudanlihan vaikutusta ilmastonmuutokseen, on hyvä tietää, että Anni­marin lautasella on kaksi niistä harvoista ruoka-aineista, joita hän voi syödä. Vakavat allergiat ja ruokatorvivaivat ovat karsineet hänen ruokavalionsa lähes askeettiseksi.

Lemmikit saavat omat herkkupalansa. Ne sitkeät, joita Annimari ei pysty nielemään.

Pitkällä urheilu-urallaan hän on joutunut nielemään kaikenlaista, mikä on jäänyt kaihertamaan mieltä. Vaikka juoksisi Suomen ennätyksen, kuten Annimari tänä kesänä, se ei tunnu riittävän arvostelijoille.

Kouluaikoina kiusaajat haukkuivat häntä rumaksi. Nyt puututaan siihen, että hän meikkaa näyttävästi.

Keväällä keskustelua herätti se, näyttääkö hoikistunut juoksija epätervettä mallia nuorille. Vielä kaksi vuotta sitten Annimari painoi 15 kiloa enemmän.

Hän laittoi nettisivuilleen ennen ja jälkeen -kuvat.

Olin aiemmin urheilijaksi ylipainoinen. Halusin osoittaa, millaisen työn olen tehnyt päästäkseni kuntoon. Sain palautetta, että näytän sairaalta.

Juoksijan valmentaja on tyytyväinen.

– Hän sanoo, että olen nyt tarpeeksi laiha mutten liian laiha, joten voimatasoni ovat hyvät.

Pienikokoinen blondi herättää ärtymystä, jonka syitä on vaikea hahmottaa.

Kaikkia ei voi miellyttää, kun päättää juosta omaa polkuaan. Mutta Annimari on kova luu. Siitäkin huolimatta, että hänellä on ollut lukuisia ongelmia erilaisten rasitusmurtumien ja loukkaantumisten takia.

Kyse on henkisestä vahvuudesta. Ehkä juuri se pelottaa arvostelijoita. Annimari uskaltaa olla avoimesti oma itsensä, avata suunsa ja sanoa, mitä mielessä liikkuu, vaikka on oikeasti herkkä. Hän on pystynyt palaamaan kilpakentille ja menestynyt kaiken kokemansa jälkeen.

Juoksijaa on kritisoitu näyttävästä kilpailumeikistäkin. – Menen kisoihin esiintymään, joten totta kai meikkaan. Se kohottaa myös itsetuntoa.

Kuluma selkänivelessä

Selkäkipu alkoi varhain. Oikeastaan jo silloin, kun Annimari juoksi 14-vuotiaiden Suomen ennätyksen 60 metrin aidoissa. Hän harrasti vanhempiensa kannustama muitakin urheilulajeja, kuten luistelua. Nyt kaikki muu paitsi aitajuoksu sai mennä.

– Se oli ensimmäinen laji, jossa olin oikeasti hyvä.

Juoksija oli noihin aikoihin niin ujo, että tuskin kehtasi puhutella opettajia tai vieraita ihmisiä. Eläimet tuntuivat turvallisemmilta kuin ihmiset. Kotona oli kaneja, kanoja ja vuohi. Annimari onnistui suostuttelemaan vanhempansa hankkimaan myös koiran. Hän haaveili eläinlääkärin työstä.

Kun selkäkipu oli pahimmillaan, Annimari ei pystynyt seisomaan tai kävelemään viittä minuuttia kauempaa. Syyksi todettiin pieni kuluma selän fasettinivelessä. Se ärsytti toista jalkaa.

Kivuista huolimatta hän alkoi tehdä kovia tuloksia 17-vuotiaana. Silti tunnettu urheilukirurgi totesi kylmästi, että Annimari voisi korkeintaan ryhtyä pelaamaan pingistä. Juoksijaksi hänestä ei olisi. Vaivalle ei voinut tehdä mitään.

Kun Annimari oli kärsinyt kivuista seitsemän vuotta, hän oli valmis mihin vain, jotta pääsisi niistä. Hän oli käynyt satojen lääkärien vastaanotolla – turhaan.

Lopulta hänelle suositeltiin erästä ruotsalaista lääkäriä. Tämä poltti selästä pienet tuntohermot.

– Heti kun nousin pöydältä, jalka alkoi toimia. Lääkäri pahoitteli toimenpiteen korkeaa hintaa, jota vakuutus ei korvaisi. Laskua hän ei kuitenkaan koskaan lähettänyt.

Annimari sai kosketuksen siihen, että hyvyyttä on myös ihmisissä, ei vain lemmikkieläimissä.

Tämän lääkärin ansiota on, että pystyn juoksemaan tänäkin päivänä.

Urheilulukion Annimari aloitti Kuortaneella, mutta vaihtoi sitten Helsingin Mäkelänrinteeseen.

– Kuortane on niin pieni paikkakunta, ettei siellä ollut muuten oikein mitään.

Mutta tapahtui siellä sentään jotain merkittävää: ­kerran samaan poreammeeseen sattui kuulantyöntäjä Adam Nelson. Hän alkoi houkutella Annimaria hakemaan Georgian yliopistoon Yhdysvaltoihin.

Päätös ulkomaille lähdöstä ei ollut helppo, sillä juoksija pelkäsi lentämistä. Pääainekin mietitytti. Urheilu­stipendillä ei voinut lukea eläinlääketiedettä.

– Opiskelin ensin ravintotieteitä. Sitten vaihdoin yliopistoa ja aloin lukea valtiotieteitä.

Kun Annimari vaihtoi yliopistoa toisen kerran, hän valitsi pääaineekseen viestinnän.

Taipumus tehdä kaikki täysillä ilmeni yliopistossakin. Lukukauden aikana vaadittiin vähintään 12 ja enintään 18 kurssia. Hän anoi erikoisluvan, jotta sai suorittaa 25.

Urheilu jäi

Juoksijan sairauskertomus kuulostaa sellaiselta, että moni olisi nujertunut tai ainakin lyönyt piikkarit tiskiin.

– Loukkaantumisia on ollut noin 40 ja muut ongelmat päälle. Olen ollut aina kipeä, mutta silti selvinnyt hyvin.

Vaikeinta oli vuosina 2012–2015. Vaivat pahenivat, kun Annimari asui Lontoossa, missä hän suoritti urheilu­journalismin maisterintutkinnon. Hän joutui lopettamaan urheilun eikä voinut kisata viiteen vuoteen.

– Kolme vuotta kävin tutkimuksissa lähes joka toinen päivä. Minun oli jo vaikea löytää motivaatiota elämään.

Allergiat ja ruokatorven ongelmat olivat pahimmillaan, eikä niihin löytynyt syytä. Lisäksi Annimarin rinnassa oli sietämättömän kipeä kohta.

Lontoolaisessa sairaalassa ei osattu tehdä oikeaa diagnoosia. Rinnasta otettiin koepaloja. Lopulta Annimari sai kolme hoitovaihtoehtoa: kemoterapia, jota annetaan syöpäsairaille, koko rintalastan poisto tai loppuikä voimakkaiden kipulääkkeiden varassa.

Ainoa kipulääke, joka toi helpotusta vaivoihin, oli opioideihin laskettava vahva Tramadol.

– Söin sitä päivittäin. Palasin Suomeen valmistautuneena kemoterapiaan. Pahinta oli pelko siitä, pystynkö enää koskaan elämään normaalia elämää.

Lopulta Annimari pystyi nielemään enää vain vettä. Oli marraskuu 2015. Helsingissä vaikeita oireita haluttiin tutkia tarkemmin. Kuukauden kuluttua hän sai selvyyttä allergioihinsa. Ruokatorven toimimaton kohta saattoi olla seurausta allergioiden aiheuttamasta, vuosia jatkuneesta tulehduskierteestä.

On yksinkertaisempaa luetella, mitä Annimari voi syödä, kuin listata kiellettyjä ruokia.

Sallittuja ovat liha, maissi ja riisi, kananmunat ja maito jossakin määrin sekä kypsennetyt vihannekset ja hedelmät. Ruokavalion pitää koostua vain niistä.

Rintakipujen syyksi selvisi Tiezen syndrooma, kylkirustoliitoksen tulehdustila. Sen takia tietyt treeniliikkeet, kuten penkkipunnerrus, ovat yhä kiellettyjä.

Kun urheileminen loppui sairasteluun, Annimari kaipasi elämäänsä muutosta.

– Nuo vuodet olivat hyvin stressaavia. Tahdoin vain elää rannalla, nauttia auringosta enkä suorittaa mitään.

Paluu juoksijaksi

Annimari muutti Portugaliin ja teki sieltä editointitöitä suurelle kansainväliselle mediayritykselle. Vuonna 2017 hän siirsi kotinsa Espanjaan.

Saman vuoden helmikuussa tuttu kymmenottelija tuli leirille Barcelonaan ja kysyi Annimaria seuraksi kentälle.

– Huomasin, että juoksu sujui.

Kun FC Barcelonan yleisurheilijat näkivät Annimarin kentällä, he pyysivät hänet valmennusryhmäänsä.

Ennen kuin Annimari tajusikaan, hän harjoitteli taas neljä kertaa viikossa, työpäivän jälkeen. Hän oli jo 28-vuotias, takanaan monia liikkumattomia vuosia.

– Muistin, miten onnellinen olen, kun juoksen aitoja.

Maaliskuussa 2018 Annimari muutti taas: Valenciaan kuuluisan valmentajan Rafael Blanquerin oppiin.

Elämä Espanjassa on melko yksinäistä. Urheilun lisäksi päiviin mahtuu vain koirien kävelyttäminen.

Ujosta tytöstä on kasvanut rohkea rajojen ylittäjä.

– Urheilu on tehnyt minusta sosiaalisemman ja ulospäinsuuntautuneemman.

Annimarilla on ollut aikaa analysoida heikkouksiaan.

– Vaikka valmentaja sanoo, etten saisi juosta, juoksen silti. Olen aivan liian itsepäinen. Mutta jos en olisi, en juoksisi nyt aitoja.

Annimari on myös jännittäjä. Se on aiheuttanut ahdistusta ja paniikkihäiriötä.

– Paniikkikohtaukset­ alkoivat, kun jouduin auto-­onnettomuuteen vuonna 2005. Lentopelkoni takia olen saanut kohtauksia myös lennolla. Yhdysvalloissa lensin kisoihin lääkkeiden voimalla ja pidän ne yhä mukanani.

Sairastelu on opettanut kiitollisuutta.

– On nautittava niistä hetkistä, jolloin on terve. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka heräävät huonolla tuulella. Kaikki tulevat hetket ovat hyviä.

Olympiahaave toteutuu

Takareiden hamstring-jänne repesi toistamiseen tämän vuoden tammi­kuussa. Se ei haitannut menoa.

Heinä­kuussa Annimari juoksi 100 metrin aitajuoksun Suomen ennätyksen. Aika 12,72 varmisti paikan Tokion olympialaisiin.

– Olen Suomen paras olympiaurheilija, joka ei ole saanut apurahaa, hän sanoo eikä voi olla naurahtamatta.

SEjuoksun jälkeinen tunne oli uskomaton. Olympia­paikka oli ollut haave, joka kävi toteen ajateltua nopeammin. Pian hän kuitenkin vaipui masennukseen. Mikään ei tuntunut miltään. Alakulo hellitti vasta Kalevan kisojen jälkeen. Niissä hän juoksi ”vain” SM-pronssille.

– Olen iloinen pienestä epäonnistumisesta. Asiat olivatkin menneet liian hyvin siihen asti.

Urheilija on tottunut kohtaamaan lähinnä ikäviä asioita.

Minun on vaikea käsitellä onnistumisia. Jos taas menee huonosti, se lisää motivaatiotani.

Vähättely seuraa juoksijaa tuloksista huolimatta. Ikäviä kommentteja tulee kymmenittäin somessa ja tekstiviesteinä. Sekä nimettömänä että nimellä. Lähettäjät ovat usein miehiä, jopa entisiä huippu-­urheilijoita.

Huoliteltu ulkonäkö ei tunnu kelpaavan: ”Jos sulla ei olisi noita ripsienpidennyksiä, juoksisit varmasti SE:n.”

Heti SE-tuloksen jälkeen kommentoitiin: ”Et ole saavuttanut mitään” ja ”Ethän sä ole mitenkään hyvä”.

Kun Annimari itki onnesta Suomen ennätyksen jälkeen, häneltä kysyttiin: ”Miksi sä esität?”

Hän ei keksi lyttäämiseen muuta syytä kuin kateuden.

– Ilmeisesti kulttuurissamme ei saa näyttää iloa ja onnellisuutta. En usko, että miehet sanoisivat noin toisilleen, mutta pieni nainen on helppo kohde.

Hän ei aio jatkaa toimittajana urheilu-uransa jälkeen.

– Me too -liikkeeseen johtanut ongelma on todellinen. Naistoimittajaa ei kunnioiteta urheilukentillä. Sen huomaa niin urheilijoiden, managerien kuin kisajärjestäjien käytöksestä. Urheilijana on helpompaa.

Ennen kilpailuja Annimari laittaa nappikuulokkeet korviinsa. Niissä soi Mary Maryn kappale Go Get It.

– Sen sanoma on, ettei saa olla vihainen asioille, joita elämässä on tapahtunut.

Viimeksi...

nauroin, kun pääsin tapaamaan kavereita Helsingin yöhön Kalevan kisojen jälkeen. Nauroimme sille, että minusta oli ollut niin kiva hävitä.

itkin onnesta, kun juoksin Suomen ennätyksen heinäkuussa. Mielestäni myös urheilijalla on oikeus näyttää todelliset tunteensa.

häpesin asiaa, josta voin puhua vasta joskus myöhemmin. Juuri nyt yritän sulkea kaiken huonon pois mielestäni.

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 12/2019.

Julkaistu: 4.10.2019