Apu Terveys

Äidin ja tyttären rankka suhde: "Äidin kuolema tuntui huojentavalta"

Äidin ja tyttären rankka suhde: "Äidin kuolema tuntui huojentavalta"
Annukka, 69, ei kelvannut äidilleen, vaikka miten yritti. Äidin elämän loppumetreillä tytär nostatti viimein myrskyn ja vaati muutosta. Välirikko puhdisti välejä ja syvensi ymmärrystä.

"Tiesin jo varhain, että en kelpaa äidille. Hän piti enemmän vuotta vanhemmasta veljestäni. Opin varomaan ja miellyttämään äitiä, jotta tulisin hyväksytyksi.

Olin aikani kasvatti. Vanhempia piti totella ja kunnioittaa. Äiti otti miellyttämis­yritykseni vastaan, mutta hyväksyntää en koskaan saanut.

6-vuotiaana tajusin, ettei äiti kestänyt itkuani. En saanut itkeä äidin kuullen, mutta veljen itkut äiti sieti.

Muistan kapinoineeni, mutta äidin kanta oli yksiselitteinen: suu kiinni. Isältä ja isänäidiltä sain lohtua ja varauksetonta hyväksyntää.

Äidillä oli tuulensa ja puuskansa. Meillä oli kiinteä suku- ja harrastusyhteisö, ja tilaisuuksia mielensä pahoittamiseen nousi milloin mistäkin. Äidin vaihtuvat mieli­alat tekivät varovaiseksi. Muistan, miltä tuntui avata kotiovi ja arvuutella, millä tuulella äiti mahtoi olla.

Vanhemmat riitelivät usein, ja äiti käytti aseenaan mykkäkoulua. Pisimmillään se kesti kolme viikkoa. Minusta tuli viestin­viejä vanhempien välille. Isä halusi usein ensimmäisenä sovintoa.

Tytär meni edelle

Epäonnistumiset olivat äidille myrkkyä. Hän ei kestänyt niitä, ei omiaan eikä muiden. Kerran sain nollan ruotsinkokeesta. Äiti rutisti koepaperin ja heitti sen lattialle. ”Minä en tätä koetulosta allekirjoita, pyydä isältäsi”, hän tiuskaisi.

Tekee kipeää, kun suhde omaan aikuiseen lapseen on rikki. Voisiko välit korjata? Lue psykologin haastattelu.

Veljelläni oli enemmän vapautta kuin minulla, mutta hän reputti ylioppilaskirjoituksissa. Silloin äiti musertui ja itki: ”Kuinka voit tehdä tämän minulle?” Äiti oli huojentunut, kun minä sain lakin ajallani ja pääsin myöhemmin opiskelemaan haluamalleni alalle.

Palasin muutaman työssäolovuoden jälkeen opiskelemaan ja suoritin maisterin tutkinnon. Kun sain graduni valmiiksi, pidin kesäjuhlat.

Juhlissa kerroin saaneeni maisterin paperit, ja yllätys sai äidin lyyhistymään tuoliinsa.

Hän oli kateellinen. Tytär meni edelle. Äidillä oli ammattitutkinto, johon ei vielä hänen aikanaan kuulunut akateemista loppututkintoa. Äidin isä oli toivonut hänestä lääkäriä. Äiti varmaan koki epä­onnistuneensa.

Isäni kuoli yhdeksän vuotta ennen äitiä. Harmittelin poistumisjärjestystä. Uskoin, että isän kanssa olisin pärjännyt paremmin. Huolehdin kotona yksin asuvan hauraan äidin asioista pikemminkin velvollisuudentunnosta kuin rakkaudesta.

Viestejä itku kurkussa

Kerran olin lähdössä kotiin viikoittaiselta huoltokäynniltäni ja laitoin takkia päälleni eteisessä. Äiti ojensi minulle postikortteja: ”Tänä vuonna lähetän kolme joulukorttia. Vie nämä postiin.” Kortit oli osoitettu veljeni lastenlapsille.

"Suren, ettei minusta tulekaan mummia" Lue psykologin vastaus.

Silmissäni musteni. Menneen elämän painolasti vyöryi ryminällä eteiseen.

Ja nyt riitti. Minullakin on lapsenlapsia. Miksi et lähetä heille kortteja? Et ole koskaan tykännyt minusta, huusin.

”Mutta kun sinä olit niin tuhma”, äiti parahti.

Älä valehtele, huusin perään ja painoin oven kiinni. Olin raivoissani mutta tyytyväinen, että saatoin viimein asettaa rajat.

Äiti soitti perääni useita kertoja päivässä ja jätti lukuisia viestejä itku kurkussa. Pidin pintani kaksi viikkoa ja lopulta vastasin äidin soittoon. Hän itki langan päässä huojentuneena.

Puhelun jälkeen keskustelimme. Äiti pystyi myöntämään, että synnyin liian pian veljen jälkeen eikä hän osannut olla tyttölapsen äiti. Hän myös kertoi, että hänen äitinsä oli ollut hyvin ilkeä hänelle. Olin kouluvuosina myös saanut tietää, että äidin ja isän avioliitto oli järjestetty. Tämä selittää osaltaan hänen tyytymättömyyttään.

Välimme tulivat paremmiksi mutta eivät koskaan sydämellisiksi. Kissa oli nostettu pöydälle, mikä oli tärkeintä. Olin vahvistunut psykoterapiassa, johon olin hakeutunut uuvuttavina työvuosina.

Äiti kuoli 92-vuotiaana muutama kuukausi yhteenottomme jälkeen. Kun laskin kukkia haudalle, kiitin häntä rehellisestä keskustelustamme ja purskahdin itkuun.

Äitini kuolema tuntui huojentavalta, ei niinkään surulliselta. Silti saatan joskus tuntea kaipuun hetken. Olen pyrkinyt tekemään monet asiat toisin suhteessa poikaani, miniääni ja lapsenlapsiini."

Annukan nimi on muutettu.

Juttu on julkaistu Apu Terveys -lehdessä 1/2020.

Julkaistu: 31.3.2020
1 kommentti