Apu Terveys

Terhin koti oli hunningolla ja työt kasaantuivat, lopulta adhd-diagnoosi toi rauhan: ”Ymmärsin, miksi elämäni oli ollut sellaista kuin oli”

Terhin koti oli hunningolla ja työt kasaantuivat, lopulta adhd-diagnoosi toi rauhan: ”Ymmärsin, miksi elämäni oli ollut sellaista kuin oli”
Terhi Rantanen uupui totaalisesti, ennen kuin hänen ongelmiensa aiheuttajaksi paljastui adhd. Tutkimuksiin pääseminen oli vaikeaa, koska hän oli suorittanut useita tutkintoja ja väitellyt biokemian tohtoriksi.
Julkaistu: 3.9.2021

Adhd-diagnoosi oli Terhi Rantaselle suunnaton helpotus. Hän sai vihdoin vastauksen siihen, miksi kaikki oli hukassa, arkiaskareet jäivät tekemättä tai kesken ja tietyt työasiat eivät sujuneet. Välillä oli mahdotonta keskittyä, mutta toisaalta hän pystyi ­uppoutumaan mielenkiintoisiin asioihin, vaikka ympärillä olisi tapahtunut mitä.

Tämä oli aiheuttanut syyllisyyttä läpi elämän, mikä söi voimavaroja. Terhi oli myös joutunut tekemään valtavasti työtä pärjätäkseen opinnoissaan ja sittemmin työelämässä. Lopulta hän uupui. Jos tyttären kouluun lähtö ja sieltä paluu eivät olisi rytmittäneet päivää, hän olisi nukkunut kellon ympäri.

Alkuvuodesta 2018 Terhillä todettiin neuropsykiatrinen tarkkaavaisuudenhäiriö adhd. Hänellä oli sen tarkkaamaton muoto, joka vaikuttaa tarkkaavaisuuteen ja keskittymiseen, mutta ei aiheuta ylivilkkautta. Samalla selvisi, että Terhillä oli keskimääräistä paremmat kognitiiviset kyvyt. Siksi hän oli vaikeuksista huolimatta menestynyt opinnoissaan.

– Diagnoosin ansiosta ymmärsin, miksi elämäni oli ollut sellaista kuin oli. Tiesin, etten ollut laiska, sillä olin kauhean ahkera. En silti voinut käsittää, miksi en saanut tehdyksi joitakin asioita. Selityksiäni ei hyväksytty, koska muut ymmärsivät vaikeuksiani vielä vähemmän, Terhi, 54, sanoo.

Hevoset ovat Terhi Rantaselle henkireikä- Shetlanninponi Ijjá ja suomenhevonen Pisko elelevät Suojalan tilalla Hauholla.

Aina myöhässä kaikkialta

Lapsena Terhiä pidettiin ujona. Hän ei sopeutunut päiväkotiin, koska ei osannut liittyä leikkiin muiden lasten kanssa. Koulussa Terhi uppoutui haaveisiinsa. Hän oli lahjakas matematiikassa, mutta vieraat kielet tuottivat ongelmia. Kuullun ymmärtäminen oli hänelle vaikeaa. Myös suomenkielisen keskustelun seuraaminen oli haastavaa, jos puhujia oli useita.

– Joskus vastasin tunnilla väärään kysymykseen, kun en ollut huomannut, että joku oli jo vastannut siihen. Saatoin myös ymmärtää kysymyksen väärin. Tämä teki minusta epävarman.

Kirjoitettuaan ylioppilaaksi keväällä 1986 Terhi pyrki lukemaan kemiantekniikkaa. Opinnot merkitsivät muuttoa Hämeenlinnasta Espooseen.

– Siellä elämä levähti käsiin. Olin aina kaikkialta myöhässä, koska aikakäsityk­seni oli heikko. Ennen äiti hoputti minua kouluun ja isä odotti pihalla auto käynnissä, mutta nyt minun piti itse huolehtia ehtimisestäni. Siitä ei tullut mitään. En liioin päässyt ulkolukua vaativista tenteistä läpi, koska muistini on aina ollut huono.

Terhi jätti opinnot kesken ja muutti Tampereelle opiskelemaan automaatiotekniikkaa. Valinta oli virhe, koska ala ei kiinnostanut häntä lainkaan. Hän ei jaksanut keskittyä lukuihin.

Seuraavaksi vuorossa oli biokemia ja Turun yliopisto. Siellä hän koki olevansa oikeassa paikassa ja sai opintonsa päätökseen kuudessa vuodessa.

– Onneksi opiskelijaruokalasta sai halvalla ruokaa. Jos yritin itse kokata, ruoka unohtui hellalle ja paloi pohjaan. Arjen asiat olivat muutenkin hunningolla.

Valmistumisensa jälkeen Terhi sai työpaikan Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksesta. Hän alkoi myös työstää väitöskirjaansa. Englanninkielisten artikkelien kirjoittaminen oli hankalaa, mutta tiukka ohjaaja ei antanut Terhin luistaa.

– Myöhemmin tajusin, mikä onni se oli. Silloin tuumin, etten ole mikään kakara, jota pitää vahtia. Tosiasiassa tarvitsin juuri sitä.

Shetlanninlammaskoira Taika on eläinrakkaan Terhin silmäterä. Se kulkee aina matkassa.

Pako Lappiin ja takaisin

Elämää hankaloitti meluvamma. Se syntyi opiskeluaikana uutenavuotena, kun ilotulite räjähti Terhin lähellä. Vasemman korvan kuulo huonontui pysyvästi.

– Muiden puheen ymmärtämisestä tuli entistä vaikeampaa.

Kun Terhi oli väitellyt biokemian tohtoriksi, työnteko alkoi tuntua rennommalta. Hän oli todistanut, ettei ollut tyhmä. Se vahvisti itsetuntoa. Enää ei ollut niin väliä, jos sanoi jotain hölmöä tai ymmärsi jonkin asian väärin.

Terhiä kuitenkin hävetti, ettei hän saanut englanninkielisiä raportteja kirjoitetuksi. Työt alkoivat kasautua.

– Lopulta häpeän tunne oli niin suuri, että jätin työni ja pakenin Lappiin rinkkavaellukselle. Lapin erämaa oli aina ollut turvapaikkani. Siellä kulkiessa kukaan ei vaatinut minulta mitään.

Terhi jäi Lappiin, jossa hän kouluttautui ammatilliseksi opettajaksi ja sittemmin erityisopettajaksi. Hän löysi rinnalleen miehen, jolla oli kolme lasta enti­sestä suhteestaan.

Vuonna 2007 perhe kasvoi tyttärellä. Terhi oli onnellinen äiti, mutta pikkuhiljaa kiireinen lapsiperhearki ja vastuullinen, vaativa työ alkoivat kuormittaa häntä liikaa. Kuormitusta lisäsi kuulon huonontuminen toisessakin korvassa. Lisäksi hänellä todettiin lukivaikeus.

– Huono kuulo ei ollutkaan ainut selitys sille, miksi äänteiden tunnistaminen oli minulle niin vaikeaa.

Terhi voi myös fyysisesti huonosti. Hän sairasteli tämän tästä. Päätä särki kroonisesti, ja niska ja hartiat olivat niin jumissa, että häntä huimasi. Kuntoutuksessa Terhiä kehotettiin muuttamaan elämäänsä, jottei hän uupuisi.

Myös parisuhde alkoi rakoilla ja päättyi eroon vuonna 2014. Sen jälkeen Terhi palasi tyttärensä kanssa takaisin Hämeenlinnaan. Siellä tukena olivat vanhemmat ja sisarukset.

– Olin lopen väsynyt, mutta otin silti vastaan erityisopettajan sijaisuuden. Kun pesti päättyi, romahdin. En jaksanut edes hakea työttömyyskorvausta, koska lomak­keen täyttäminen tuntui ylivoimaiselta. Remonttia varten säästetyt rahat hupenivat elämiseen.

Huolestunut isosisko patisti Terhiä ­hakemaan apua. Hän itsekin tajusi, että tarvitsi sitä. Terhillä oli jo joitakin vuosia ollut epäilys, että hänellä voisi olla adhd. Hän oli erityisopettajan työssään kohdannut adhd:stä kärsiviä nuoria ja ­alkanut pohtia, voisivatko myös hänen omat ongelmansa johtua siitä.

Tutkimuksiin pääseminen ei ollut helppoa. Ei pidetty mahdollisena, että korkeasti koulutetulla, useita tutkintoja suorittaneella naisella voisi olla tarkkaavaisuudenhäiriö. Terhi kuitenkin halusi, että asia selvitettäisiin.

Terhi jaksoi lähteä ratsastamaan kaikkein vaikeimpinakin aikoina. Olo oli kotiin palatessa ­aina parempi.

Hevoset terapeutteina

Adhd-diagnoosin Terhi sai viimein Hämeenlinnan aikuispsykiatrian laitoksella. Hän oli tuolloin 50-vuotias.

– Olen todella kiitollinen psykiatrilleni, sosiaalitoimelle ja TE-toimistolle siitä, ­että he näkivät, miten totaalisen uupunut olin. Sain apua työttömyyskorvaushakemuksen tekemisessä ja henkilökohtaisen tukihenkilön. Hän kulki mukanani lääkärissä sekä auttoi arjen askareissa ja laskujen maksamisessa.

Kelan lääkäri piti Terhiä kuitenkin työkuntoisena. Adhd:n ja uupumuksen ei katsottu estävän työntekoa. Päätös piti, vaikka hän teki monta valitusta.

– Sairauskorvauksen sijaan jouduin elämään työttömyyskorvauksella. Jos olisin ollut vaikeasti masentunut, olisin päässyt sairauslomalle.

Toki Terhiä masensi, mutta pikemminkin hän oli surullinen ja vihainen siitä, miten häntä kohdeltiin. Eikö riittänyt, ­että hän oli elänyt koko elämänsä adhd:n kanssa saamatta oireisiinsa apua? Miksi piti vielä uupuneena joutua tappelemaan sairauslomasta?

– Onneksi sosiaalityöntekijäni sai järjestettyä minulle kuntoutustuen, jolla olen edelleen.

Uupumuksen taustalta paljastui myös uniapnea, joka todettiin vuonna 2019. Aluksi Terhi sai CPAP-laitteesta paniikkituntemuksia. Seuraavana syksynä hän ­putosi hevosen selästä ja mursi neljä ­kylkiluutaan. Siinä kunnossa ei voinut kuin nukkua paikallaan, ja laitteen käytöstä tuli helpompaa.

– Onnettomuus ei vienyt rakkauttani hevosia ja ratsastamista kohtaan. Olen ­sitä mieltä, että hevoset ovat pelastaneet minut. Ne ovat todellisia terapiaeläimiä. Niiden vuoksi jaksoin lähteä liikkeelle huonoimpinakin aikoina.

CPAP-laite helpotti jossain määrin ­uupumusta ja adhd-lääkkeet arjen pyörittämistä. Nykyään Terhi saa kotityöt tehdyksi ja laskut maksetuksi ajallaan.

– Ongelmat eivät ole kadonneet, mutta saan asioita aikaiseksi. Tosin tyttäreni hoitaa meillä tekniset asiat, joihin minulla menee heti hermo. Huonoksi äidiksi en ­itseäni syytä. Olen ollut ihan hyvä vanhempi silloinkin, kun en ole jaksanut. Olen aina huolehtinut, että joku paikkaa minua, hän kertoo.

Ennakkoluulojen yli

Terhi pitää adhd:tä sekä kirouksena että lahjana. Haasteita on ollut roppakaupalla enemmän, mutta hän kokee myös saaneensa enemmän, seikkailuja ja uusia ­kokemuksia. Hänestä on kasvanut avarakatseisempi.

– Työttömyys tai kouluttamattomuus ei ole aina ihmisestä itsestään kiinni eikä tee ketään huonommaksi, hän sanoo.

Nykyään Terhi on mukana ADHD-­liiton kokemustoiminnassa. Hän tutustui siihen sopeutumisvalmennuskurssilla, jolle osallistui diagnoosin saatuaan.

– Ajattelin heti, että haluan lähteä ­mukaan tähän. Adhd:hen liittyy edelleen ennakkoluuloja, ja ulkopuolisten on vaikea ymmärtää, mistä siinä on kyse. Moni liittää sen yhä vain ylivilkkaisiin poikiin. Tahdon oman tarinani kautta lisätä tietoisuutta ja hälventää vääriä käsityksiä.

Tulevalta Terhi toivoo ennen kaikkea paluuta työelämään. Jos hän saisi tehdä, mitä ikinä haluaisi, hän valitsisi hevos­avusteisen erityisopettajan työn. Hän haaveilee myös loppuelämän parisuhteesta.

– Jos olisin saanut diagnoosin nuorempana, elämäni olisi ehkä mennyt toisin. Asiat ovat silti ihan hyvällä mallilla nytkin. Saan olla sellainen kuin olen. Minua ei yhtään hävetä sanoa, että minulla on adhd.

Kommentoi »