Yksi leipoo naapureille pullia ja tekee hyväntekeväisyystyötä, kun taas toinen kyttää maailmaa suljettujen ikkunaverhojen raosta saadakseen jälleen syyn valittaa. Mutta voiko ”kivuus” tai ilkeys olla geeneissä?
Kyllä voi, mutta vain osittain, paljastaa keväällä 2012 Psychological Science –tiedejulkaisussa esitelty tutkimus.
- Emme väitä löytäneemme kivuus-geeniä, mutta olemme löytäneet geenin, joka myötävaikuttaa tähän asiaan, sanoo aihetta tutkinut Michael Poulin Buffalon yliopistosta Yhdysvalloista. Hänen lisäkseen tieteellisen julkaisun kirjoittajia ovat Anneke Buffone
Buffalon yliopistosta sekä E. Alison Holman Kalifornian yliopistosta (Irvine).
Selitys voi piillä DNA:ssa
Poulin kansantajuistaa aihetta vertaamalla toisiinsa kahta naapurityyppiä. Mikä saa ajattelemaan, että toinen on kiva ja antelias – kun taas toinen vaikuttaa kireältä ja itsekkäältä?
Tällaisten tyyppien DNA voi auttaa selittämään, miksi toinen heistä tuntuu kivemmalta, sanoo Poulin psykologisen tiedejärjestön tiedotteessa (Association for Psychological Science).
”Kivuushormonia” nenään
”Kivuudessa” on näppinsä pelissä sellaisilla hormoneilla kuin oksitosiini ja vasopressiini.
Oksitosiinilla ja vasopressiinillä on ajateltu olevan vaikutusta siihen, miten ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan. Laboratoriotesteissä on havaittu, että ihmiset pelaavat mukavammin tietynlaisissa talouspeleissä sen jälkeen, kun heidän nenäänsä on suihkutettu oksitosiinia. Nähtävästi pelaajan hermo ei esimerkiksi pala tuomariston päätöksiin niin herkästi silloin, kun on saanut tujauksen oksitosiinisuihketta.
Michael Poulin huomauttaa, ettei ole oikeastaan nähty sellaisia tutkimustuloksia, joissa selvitettäisiin, onko oksitosiinin vaikutus samankaltainen laajemminkin.
Onko maailma pohjimmiltaan hyvä?
Poulininin ja kumppanien tutkimuksessa ei truuttailtu hormonisuihketta nenään vaan selvitettiin hormonitoimintaa muulla tavoin.
Tutkijat antoivat 2 792 ihmiselle täytettäväksi kyselyn. Siinä udeltiin esimerkiksi kantaa kansalaisvelvollisuuksiin, kuten verojen maksamiseen ja siihen, pitäisikö rikoksista ilmoittaa. Lisäksi selvitettiin yleisiä asenteita maailmaa kohtaan. Täytyi määritellä kantansa asteikolla täysin samaa mieltä – täysin eri mieltä muun muassa siihen, onko maailmassa enemmän hyvää kuin pahaa.
Kyselyn avulla selvitettiin myös sitä, minkä verran vastaajat itse osallistuvat hyväntekeväisyyteen ja esimerkiksi luovuttavat verta.
DNA selvitettiin
Vastaajista 711 antoi näytteen DNA-analyysia varten. Näytteestä selvitettiin, millaisia muotoja kullakin ihmisellä on oksitosiini- ja vasopressiinireseptoreista.
Hormonien vaikutukset välittyvät meihin soluissamme olevien reseptorien kautta. Reseptoreja on monenlaisia. Esimerkiksi oksitosiinin ”vastaanottavaa” reseptoria on kahta erilaista versiota. Vasopressiinia ”vastaanottavia” reseptoreja on useita erilaisia.
Eikö maailman uhkaavaksi kokeva auta muita?
Kävi ilmi, että ne ihmiset, jotka ajattelevat maailman olevan uhkaava, vaarallinen paikka, olivat muita epätodennäköisempiä auttamaan toisia – ellei heillä sitten ollut juuri sellaisia muotoja reseptorigeeneistä, jotka yleensä liittyvät ”kivuuteen”. Näitä muotoja voisi Poulinin mukaan kutsua ”kiltemmiksi versioiksi” geeneistä: ne ikään kuin johdattavat ihmisen lempeästi yli siitä tunteesta, että maailma on uhkaava paikka.
On kuitenkin huomattava, ettei DNA:n ja sosiaalisen käytöksen välillä ole suoraa yhteyttä. Näissä asioissa kuviot ovat rutkasti monimutkaisempia.
Lähde: Association for Psychological Science –järjestön tiedote 11.4.2012
