Amerikkalaiset televisiosarjat ovat opettaneet meille, että homoseksuaalit (missä tahansa itseään kunnioittavassa sit-comissa on vähintään yksi kiintiöhomppeli) ovat kategorisesti henkevämpiä, sivistyneempiä ja paremmin pukeutuvia kuin tylsät heteroseksuaalit. Aivan erityisesti näillä tv-homoilla tuntuu olevan muita kansalaisryhmiä lystimpää elämää, vaikka joskus pieni ihmissuhdeharmi saattaakin pusertaa kyyneleen silmäkulmaan.

Television homot ovat kaikin puolin tunnistettavasti ja leimallisesti nimenomaan homoja, ulkoisesti ja sisäisesti. Jos he ovat myös juutalaisia ja arkkitehteja tai vapaapainijoita ja agnostikkoja, he ovat sitä toissijaisesti. Ennen kaikkea he diggailevat sekstailusta oman sukupuolensa edustajan kanssa eikä tämä tosiseikka varmasti jää kertomatta muulle maailmalle.

Myös tosielämässä homoseksuaalit markkinoivat itseään ennen kaikkea homoina. Pride-kulkueen kaltaiset julkiset provokaatiot esittelevät näiden ylämäen puutarhurien minäkuvasta yhtä ainoaa, ilmeisesti ylpeilyn arvoista puolta. He vaativat homoille oikeuksia ja lupaa mennä naimisiin vaikka kiinanpalatsikoiransa kanssa jos siltä sattuu tuntumaan. He eivät koskaan vaadi erioikeuksia vapaapainijoina tai agnostikkoina.

Ja silti sateenkaariväen meluisimmat propagandaäänet (yleensä naispuoliset homot, joita ennen vanhaan kutsuttiin lesboiksi) vaativat meitä tylsiä heteroseksuaaleja katsomaan jokaista homoa ihmisenä, jossa homostelu on vain yksi osa kokonaispersoonallisuutta ja -elämäntapaa. Kauheaa lesbomelua aiheesta on viime kuukausina pidetty muun muassa maamme suurimman päivälehden suvaitsevaisuuskampanjassa ja lehden sähköisillä keskustelupalstoilla.

En voi olla huomauttamatta: kuinka sähköistä meininki olisikaan jos tosielämän lesbot näyttäisivät edes puoliksi niin hekumallisilta kuin niissä poikavuosien kaveriporukassa koululaukusta toiseen kiertäneissä VHS-nauhoissa, joissa tyttöjen välinen rakkaus aina kukoisti?

Vähän on vaikea ajatella puppelipoikia muina kuin puppelipoikina, koska he joka ainoassa mahdollisessa käänteessä muistuttavat omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Myös Johanna Korhoseen voisi suhtautua "naistoimittajana" eikä lesbomelusaasteen lähteenä, jos hän edes joskus kommentoisi jotain muuta kuin heteronormatiivisen elämäntavan banaaliutta suhteessa vaihtoehtoisiin elämäntapoihin.

Äänekkäimmille homopropagandisteille ja heidän sympparijoukoilleen voisi todeta: opetelkaa näkemään myös keski-ikäinen ja -luokkainen valkoihoinen heteromies ihmisenä.

Paradoksaalisesti äärimmäisen toiseuden kokemuksen voikin nykyisin saada olemalla ihan tavallinen heteromies, joita homopiirit niin mielellään syyllistävät kaikesta maailman pahuudesta.

Ei ihme, että homoseksuaalien fiksuin (ei, fiksu ei ole sama asia kuin äänekkäin) viidennes alkaa jo kyllästyä heidän asiaansa raivoisasti ajavien korhosten "apuun". Hesarin keskustelupalstalla väsy kiteytyi taannoin siinä määrin sattuvasti (ja kirjallisesti paljon ytimekkäämpään muotoon pakattuna kuin löysästi jaarittelevalla Johanna Korhosella, jonka pitäisi edustaa ammattimaista kirjoittamista!), että suora lainaus on paikallaan:

"Ymmärrän melko hyvin sen, että monia alkaa tämä aihe kyllästyttää. Jos en itse homona meinaa jaksaa seurata tätä kohtuutonta meuhkaamista niin en yhtään ihmettele jos aiheeseen varsinaisesti liittymätön kansanosa jaksaa vielä vähemmän."

Mihin ihan tavallinen suomalainen homo tarvitsee vihamiehiä, kun sillä on sellaisia ystäviä kuin Johanna Korhonen?